Meillä ei ole oikeita sanoja väkivallalle

Media joutuu usein kertomaan väkivallasta, jonka motiiviksi se toteaa mustasukkaisuuden. Päivittäistä rikosuutisointia seuraava ei voi olla törmäämättä uutisiin henki- ja väkivaltarikoksista, joiden uhrina on tekijän nykyinen tai entinen kumppani. Joskus väkivalta kohdistuu myös ex-puolison uuteen kumppaniin.

Vaikka mustasukkaisuuden nimeäminen motii­viksi on tavallista, se on myös outoa. Kyseessä on arvio tekijän tunnetilasta. Monia ryöstäjiä ajaa varmasti rikoksiin ahdistus köyhyydestä tai osattomuudesta, mutta ei kukaan sanoisi uutisessa, ­että ahdistus oli ryöstäjän motiivi. Ryöstäjän motiivi on aivan yksinkertaisesti halu saada rahaa. Motiivi on tällöin tekijän tavoite.

Samaa logiikkaa seuraten, puolisonsa tai ex-puolisonsa pahoinpitelevä tai surmaava ihminen voi kyllä tuntea mustasukkaisuutta, mutta onko se silti motiivi? Jos ihminen esimerkiksi pahoinpitelee ex-puolisonsa saatuaan tietää tämän tapailevan jotakuta, eikö pahoinpitelyn tavoite ole todennäköisimmin yritys pakottaa ex-puoliso lopettamaan? Eikö motiivi tällöin ole pikemmin yritys hallita toisen käytöstä kuin ”mustasukkaisuus”?

Meillä ei kuitenkaan taida olla sanaa tällaiselle motiiville. Ehkä pitäisi olla.

Poliisit tai psykologian ammattilaiset voivat väki­vallan syitä arvioidessaan puhua mustasukkaisuudesta. Poliisitutkinnassa tekijän aikomukset ja syyt teoilleen kuitenkin selvitetään huomatta­vasti tätä tarkemmin. Psykologi taas ­todennäköisesti erittelee tarkoin, millaista mustasukkaisuutta hän nimen­omaisesti tarkoittaa ja miten tällainen tunne näkyy tekijän toiminnassa. Tiiviissä rikos­uutisissa tilanne on hyvin erilainen. Näin yksityiskohtaisiin selvityksiin on harvoin tilaa, joten ”mustasukkaisuus” itsessään näyttäytyy usein selityksenä väkivallalle.

Tämä ei ole ongelmatonta. Tekijän kokema tunne rikoksen selityksenä tekee rikoksesta mahdottoman ymmärtää ja ennakoida, koska emme pääse kenenkään pään sisälle. Emme voi tarkastella muiden tunteita, vain tekoja. Rikoksen selittäminen tunteella – tavoitteiden ja aikomusten sijaan – voi siksi olla vahingollista ainakin kahdella tavalla.

Ensinnäkin, lähes kaikissa parisuhteissa on toisinaan mustasukkaisuutta. Jos parisuhteessa sen sijaan on pyrkimyksiä hallita puolison käytöstä vastoin tämän tahtoa ja päättää tämän tekemisistä, on melko varmasti paikallaan ainakin pohtia, voiko tilanne kärjistyä väkivallaksi. Jos siis väkivallan motiivina pidetään tekijän tavoitteita eikä tunteita, rikoksia voidaan kenties myös ennakoida ja ­ehkäistä.

Toiseksi, tunteen nimeäminen rikoksen ­syyksi tekee rikokseen ryhtymisestä yhden ihmisen pään sisäisen prosessin, jolla ei ole yhteiskunnallista merkittävyyttä tai kulttuurista taustaa. Rikoksen tekijä näyttäytyy poikkeusyksilönä ja teko vain tämän yhden ihmisen sielunelämän aiheutta­mana. Se ei rohkaise käymään keskustelua kulttuurista, parisuhdemalleista tai -rooleista. Onko niissä jotain, mikä saa ihmiset ajattelemaan, että kumppani, joka ei tottele tai omistaudu riittävästi, on ansainnut rangaistuksen?

Tällaista keskustelua tulisi käydä jatkuvasti. On selvää, ettei yhteiskuntamme ole virheetön tai asenteiltaan valmis.

Kun väkivaltarikoksen motiiviksi kerrotaan ”mustasukkaisuus”, se saattaa itse asiassa vaikeuttaa teon syiden ymmärtämistä ja tulevien rikosten ehkäisemistä. Minulla ei ole tarjota parempaa sanaa sen tilalle. Saattaa tosin olla, ettei rikosten syitä edes tulisi pyrkiä tiivistämään yhteen sanaan.