Media ei saa missään olosuhteissa käyttää valtaapitävien henkilökohtaisia dokumentteja. Tätä mieltä on 40 prosenttia suomalaistoimittajista. Neljännes ei salli piilotettujen tallennusvälineiden käyttöä. 28 prosenttia ei hyväksy luottamuksellisten liike- tai viranomaisdokumenttien käyttöä ilman lupaa.
Tiedot käyvät ilmi Jyväskylän yliopiston raportista, jossa tarkastellaan kansainvälisen Worlds of Journalism Study -projektin suomalaistoimittajien vastauksia eettisiin kysymyksiin. Vaikuttaa siltä, että iso osa ammattikuntaa paheksuu tutkivan journalismin arkipäiväisiä työvälineitä ja toimintatapoja.
Eikö 40 prosentille kollegoista todellakaan tule mieleen mitään tilannetta, jossa olisi syytä julkaista valtaapitävien henkilökohtaisia dokumentteja? Ilmeisesti vallanpitäjät voisivat tehdä mitä hyvänsä kauppoja, veljeillä kenen tahansa diktaattorin kanssa ja kirjoitella mielin määrin rikollista materiaalia, kunhan muistavat tehdä sen yksityisesti.
Kesällä pohdittiin, mikä tekee journalistista jäävin. Jotkut poliitikot kannattajineen esittivät, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja olisi jäävi tekemään juttua poliitikosta, joka on tehnyt hänestä tutkintapyynnön. Hämmästyttävää kyllä, samaa mieltä oli osa kollegoista ja jopa päätoimittajista.
Tutkintapyynnön laatiminen on helppoa ja halpaa, ja pitääkin olla. Jos poliitikko kuitenkin saa tutkintapyynnön laatimalla lopetettua itseään koskevan kriittisen uutisoinnin, on media pian ongelmissa.
Vuonna 2019 paikallispoliitikko syytti Etelä-Suomen Sanomien yhdeksää toimittajaa kunnianloukkauksesta, kun lehti oli kertonut tämän kourineen kollegaansa. Toimittajiin kohdistunut rikostutkinta kesti yli vuoden. Olisiko kaikkien yhdeksän pitänyt pidättäytyä yli vuodeksi kaikesta paikallispoliitikkoa koskevasta uutisoinnista? Ei tietenkään.
Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen katsoi tuolloin, että toimittajan ei pidä uutisoida itseään koskevasta rikosprosessista, mutta hän voi käsitellä jopa aihetta, joka rikosprosessin on poikinut.
Muissa maissa journalisteja on onnistuttu hiljentämään rikossyytteillä, vaikka ne olisivatkin kaatuneet oikeudessa. Niin ei saa tapahtua Suomessa. Journalistien on syytä muistaa, mikä meille on sallittua.
Ylen MOT-ohjelma tavoitteli entistä ministeriä, kansanedustaja Vilhelm Junnilaa (ps.) kuukausien ajan kysyäkseen hänen opintoihinsa ja uraansa liittyviä asioita. Kun Junnila ei vastannut, jalkautuivat journalistit Olympiaterminaaliin ja yhyttivät siellä laivalta palaavan kansanedustajan. Junnila oli kameroiden edessä selvästi vaivaantunut ja pahoilla mielin, ja jotkut pitivät ministerin väijytystä asiattomana.
Todellisuudessa journalistit tekivät tietenkin työtään täysin asianmukaisesti.
Lähes 200 työkseen poliitikkojen ja viranhaltijoiden kanssa tekemisissä olevaa journalismin ammattilaista kertoi Journalistiliiton kyselyssä syyskuussa, että haastattelujen, tietojen ja kuvauslupien saaminen poliitikoilta ja viranhaltijoilta on vaikeutunut.
40 prosenttia kertoi, että työskentely poliitikkojen kanssa on viime aikoina vaikeutunut jonkin verran tai paljon. Viranhaltijoiden kanssa asioiminen oli vaikeutunut 56 prosentin mielestä. Ongelma koski niin paikallistasoa, maakuntia kuin valtakunnan tasoa.
Vallanpitäjillä on kuitenkin velvollisuus kertoa edesottamuksistaan ja vastata kriittisiinkin kysymyksiin.
Suomalainen media on länsimaisella mittapuulla kilttiä. Viime kesänä pääministeri sai raivata rantaryteikköä hakata halkoja ja valtiovarainministeri pestä mattoja aivan rauhassa, vaikka meneillään oli Suomen historian suurin rasismikohu.
Monessa muussa maassa mattolaiturin yllä olisi kierrellyt median helikopteri ja halkoliiterin takana päivystänyt journalistilauma. Suomessa sellaiseen ei ole ollut tarvetta, koska poliitikot ovat ymmärtäneet median ja vallanpitäjien keskusteluvälien tärkeyden. Toivottavasti se ymmärretään myös jatkossa, ja toivottavasti journalistit uskaltavat hyödyntää kaikkia keinoja, jotka meille on sallittu. Muussa tapauksessa kansalaiset eivät saa tietoja, jotka heille kuuluvat.
