Journalismi

Uusi suomettuminen iski nopeasti valtamediaan 

“Turkki on jo onnistunut vaikuttamaan ei vain Suomen valtion politiikkaan, vaan myös suomalaisen lehdistön vapauteen. Ei siis ihan pelkkää sijaiskärsimystä, vaan myös itsesensuuria”, kirjoittaa Markus Leikola.

Vuoden 2021 viimeisinä päivinä Ylellä nähty tv-sarja Kylmän sodan Suomi herätti monet toteamaan, kuinka kamalaa se suomettumisen aika oli, kun kaikki olivat kollektiivisesti rähmällään Neuvostoliiton edessä ja vaikenivat sen epäkohdista. Vain Sanoma Oy:n lehdet Kari Suomalaisen pilapiirroksista Aku Ankkaan ja Valittuihin Paloihin pitivät ajoittain sananvapauslippua korkealla ja erottuivat valehtelun ja vaikenemisen rintamasta.

Kun Venäjä helmikuussa hyökkäsi Ukrainaan, kansa ja poliitikot olivat valmiita hakemaan uudessa maailmantilanteessa uudenlaisia turvatakuita lännestä. Henkinen ilmapiiri huokui voimakasta irtiottoa suomettumisen ajasta. Nyt ei mokattaisi toista kertaa. Natosta puhuttiin myös läntisten arvojen arvoyhteisönä. 

Joku tosin huomautti tv-sarjan julkaisun aikoihin, että taannoinen reaalipolitiikan maailma oli toinen. Viime talvena kuitenkin ilmapiirin valtavirta korosti tinkimättömyyttä, sananvapautta ja itsenäistä ajattelua. Ennen kaikkea nähtiin tärkeäksi, että autoritääristä ajattelua ei pidä myötäillä, vaan tulee rohkeasti ja päättäväisesti tuoda esiin arvopohjainen näkökulma siitä riippumatta, että se saattaa ärsyttää autoritäärisiä vallanpitäjiä. 


Kritiikki on sitä helpompaa, mitä vähemmän on punnittavana toisessa vaakakupissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli 1950–1980-lukujen ajan pitkälti juuri tällaista tasapainoilua, ja se sisälsi myös median ohjeistamista ottamaan valtion virallisen politiikan intressit huomioon. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan media oppi nopeasti tekemään samaa oma-aloitteisesti.  

Ei ole tavatonta, että tuollaisissa paineisissa tilanteissa media jakautuu kolmeen: 1) valtion myötäilijöihin, 2) niihin, jotka pitävät moralistisemmin toisenlaista lippua korkealla, ja 3) edellisten välissä tasapainoilijoihin. Sellaisia tilanteita, joissa suurin osa mediaa on myötäilijöitä, ei kuitenkaan esiinny läntisessä maailmassa esiinny kovin usein. 

Olemmeko sitten Nato-hakemuksen myötä todella jättäneet suomettumisen kokonaan taakse? Ei siltä näytä, ikävä kyllä. Venäjän tilalle on vain ilmestynyt toinen autoritäärinen valtio, jonka mielenliikkeistä Suomen poliittinen liikkumavara on nyt kiinni.  

Autoritäärisyydessä tämä maa ei edes häviä Venäjälle, vaan on ollut viime vuosina täsmälleen samaa luokkaa. Human Freedom Score -rankingissa sen pisteet ovat 5,62 ja sijoitus maailmantilastossa 147. Venäjä on hieman parempi, pisteitä 6,23 ja 126. tila.

Sananvapauskisoissa sen kehitys on heikentynyt. Maailman lehdistönvapausindeksissä maa putosi 50 pisteestä 41 pisteeseen tänä vuonna ja samaa latua on kulkenut myös Venäjä: viime vuonna 51 pistettä, tänä vuonna 39 pistettä. Molempien sijoitus on 150. sijan paikkeilla. 

Maa on Turkki. Sen ihmisoikeustilanne on ollut yhtä surkea kuin Venäjän, ja vielä 2021 molempia pidettiin lehdistössä esillä yhtä lailla. Mutta Suomen Nato-jäsenyyshanke muutti kaiken: Turkki ei hävinnyt mediasta, ainoastaan Turkin ihmisoikeusasioista puhuminen. Ei täysin, mutta lähes kokonaan.  


Tarkastelin Turkki-aiheisia pääkirjoituksia ja niistä löytyy katetta väitteelleni valtavirtamedian uudesta suomettumisesta. Pääkirjoitukset edustavat lehden linjaa. Lehti voi kirjoittaa mistä tahansa aiheista siinä sävyssä kuin katsoo aiheelliseksi. Kaikki lehdet eivät käsittele Turkkia, mutta monet ovat käsitelleet maata ennen Venäjän helmikuista hyökkäystä ja sen jälkeen, joten vertailun pitäisi olla helppoa. 

Helsingin Sanomat on julkaissut tasaisin väliajoin pääkirjoituksia Turkin ihmisoikeustilanteesta, mutta ei käsitellyt sitä lainkaan Venäjän hyökkäystä seuranneissa neljässä Turkki-aiheisessa pääkirjoituksessaan. Vasta viime viikolla HS tuomitsi Turkin vaatimuksen mediasensuurista televisiossa. Viime vuonna ihmisoikeusaiheisia Turkki-pääkirjoituksia oli useampia ja kantaa otettiin reippaasti.  

Tälle keväälle tyypillinen on 26. toukokuuta julkaistu pääkirjoitus. Siinä HS toteaa klassisen reaalipolitiikan termein, että ”jotain Turkin kanssa todennäköisesti sovitaan. Myönnytyksillä on kuitenkin rajansa.” Ehdotuksia rajanvedosta lehti ei esittänyt. Linjassa on sama kaiku kuin Neuvostoliiton legitiimien intressien ymmärtämisessä takavuosina.

Hufvudstadsbladetilla on ollut 24. helmikuuta jälkeen kaksi Turkki-aiheista pääkirjoitusta, Ilta-Sanomilla kuusi, Kalevalla yksi. Kevään 2022 pääkirjoitusten retoriikkaa hallitsee käsitys, että ”Suomi on sijaiskärsijä” ja presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kantoja selitetään Turkin sisäpolitiikalla sekä taloustilanteella.  

Turkki on myös Suomen Nato-prosessin aikana tehnyt päätöksiä, jotka liittyvät suoraan sen ihmisoikeuspolitiikkaan. Ensinnäkin se päätti oikeusministerin päätöksellä huhtikuun alussa luopua käsittelemästä Saudi-Arabian Istanbulissa paloittelumurhaaman kolumnisti Jamal Khashoggin tapausta omassa oikeuslaitoksessaan, minkä Amnesty International välittömästi tuomitsi. Valtakunnallisista uutismedioista Hbl, Yle, MTV ja Ilta-Sanomat uutisoivat asiasta, HS ja Iltalehti eivät.  

Huhtikuun lopussa 2022 Turkki tuomitsi kansainvälisesti tunnetun ihmisoikeusaktivistin, kirjankustantaja Osman Kavalan elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Jo vuonna 2018 pidätetyn Kavalan vangitseminen on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan laitonta. Joulukuussa 2021 Euroopan neuvosto päätti käynnistää vastatoimet Turkkia kohtaan, kun se ei ole vapauttanut Kavalaa. Tuolloin Suomen ja yhdeksän muun länsimaan suurlähettiläät asettuivat Kavalan tueksi, ja Erdoğan uhkasi karkottaa suurlähettiläät. Karkotusuhkaus herätti Suomessa laajan mediahuomion – alle puoli vuotta myöhemmin Kavalan tuomiosta uutisoivat HS, Yle, Ilta-Sanomat, mutta Iltalehti, MTV ja Hbl eivät. Tuoreesta uutisesta kertoneista medioista yksikään ei vaatinut tuomiota peruttavaksi toisin kuin esimerkiksi USA:n ulkoministeriö. 


Erot uutisoinnin muuttumisessa eivät ole systemaattisia lukuun ottamatta sitä, että Yle on pitänyt esillä myös ikäviä Turkki-uutisia jonkin verran muita enemmän. Vastaavasti Kaleva on pääkirjoituksissaan ja uutisissaan pitänyt vähiten esillä Turkin ihmisoikeusasioita ennen ja jälkeen Venäjän hyökkäyksen. Se saattaa olla maakuntamedialle muutenkin tyypillisempää.   

Ei voi välttyä vaikutelmalta, että useiden toimitusten johdossa olisi päätetty – joko tietoisesti tai kaikessa hiljaisuudessa – että valtiovallan Nato-venettä ei keikuteta kiperässä paikassa. Ja siten Turkki on jo onnistunut vaikuttamaan ei vain Suomen valtion politiikkaan, vaan myös suomalaisen lehdistön vapauteen. Ei siis ihan pelkkää sijaiskärsimystä, vaan myös itsesensuuria.  

Tämä tulee selkeästi esiin HS:n pääkirjoituksessa 3.6. “Suomen johto on ottanut Erdoğaniin saman linjan kuin aiemmin Vladimir Putiniin: ei provosoida eikä provosoiduta.” Sitten Turkista todetaan: ”Edessä voi silti olla sarja nöyryytyksiä, ja ne pitää kestää. Suomen johdon pokan on pidettävä.”

On vaikea kuvitella, että HS olisi ollut vuosi, kahdeksan tai edes kymmenen vuotta sitten ohjeistamassa hallitusta, että Putinin, Kim Jong Unin tai jonkun muun itsevaltiaan nöyryytysyritykset pitää kestää. 

Kysyin asiaa myös päätoimittajilta: Onko linja Turkin ihmisoikeusasioiden kommentointiin pääkirjoituksissa muuttunut Suomen Nato-hakemuksen myötä? HS:n Kaius Niemi, IS:n Johanna Lahti ja Hbl:n Erja Yläjärvi kiistävät, että heidän lehtiensä linja olisi muuttunut.

Iltalehden Perttu Kauppinen ei vastannut hänelle sähköpostitse lähetettyyn haastattelukysymykseen. 

Yläjärvi toteaa, että ”linja on ollut pitkään erittäin kriittinen” ja Niemi viittaa juuri kysymykseni kanssa samaan aikaan julkaistuun, lehden viidenteen sodan alun jälkeiseen Turkki-aiheiseen pääkirjoitukseen, jossa tuomitaan Erdoğanin puuttuminen Suomen ja Ruotsin ”valtion televisioiden” toimintaan. HS jatkoi vielä maanantaina 13. kesäkuuta kirjoittamalla, että on olemassa raja paljonko Turkki voi pokkuroida.

Nämä kaksi ovatkin ilahduttavia, vaikka hieman myöhäisheränneitä poikkeuksia, mutta toisaalta: niiden konteksti on Suomi-kytkentä – ensimmäinen käsitteli suomalaista televisiota, jälkimäinen pääkirjoitus Vasemmistoliiton puoluekokouspäätöstä, jossa esitetään PKK:n terroristijärjestöstatuksesta luopumista.  


Ei ole liioiteltua tehdä johtopäätöstä, että vasta Turkin kepillä-jäätä-kokeilun ulottuminen suomalaisen sananvapauden alueelle sai suomalaisen lehdistön liikkeelle. Kantaa ei vieläkään oteta Turkkiin sinänsä, vaan Suomen sisäisten asioiden Turkki-kytkentöihin silloin, kun näitä ilmenee. Koko lehdistön heräämisestä puhuminen tosin on liioittelua, sillä HS:n lisäksi löysin vain Kainuun Sanomilta pääkirjoituksen Erdoğanin tv-sensuurivaatimuksesta.  

Ajatus, että Turkki yrittäisi vaikuttaa Suomen ihmisoikeuspolitiikkaan tai jopa hiljentää itseensä kohdistuvan arvostelun, löytyy vasta viime viikonloppuna julkaistuista pääkirjoittajien teksteistä. Samoin ajatus dilemmasta, joka hallitukselle aiheutuu vaikeudesta sovittaa yhteen Turkin miellyttäminen ja hallitusohjelman linjaus ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista. Tosin yksikään media ei ole tänä keväänä vaivautunut kaivamaan esiin tätä varsin selväsanaista luonnehdintaa Marinin hallituksen ohjelmassa.

Peruslinja on peesata hallitusta, rajoittua toteamaan tilanteen ongelmallisuus. Hallitusta ei oikeastaan neuvota lainkaan – ei myöskään myöntymään – vaan arvoperustaisuus lakaistaan vaivihkaa maton alle. Vaikutelmaksi jää, että toimitusten johto kokee olevansa samassa veneessä kuin ulkopolitiikan johto.  

Sinänsä tällainen linjanveto on tuttua edellisen suomettumisen ajalta: vain ulkopoliittiset ”ylilyönnit” ovat aluetta, johon voidaan harvakseltaan ottaa kantaa ja usein kieli keskellä suuta, mutta ei juurikaan ”pelkästään” autoritäärisen valtion ihmisoikeuskysymykset. 

Muutos on dramaattinen, merkityksellinen ja nopea. Vain viisi vuotta sitten suomalaistoimittaja Ayla Albayrak Turkissa tuomion terrorismipropagandasta. Hän työskenteli silloin Wall Street Journalille ja aiemmin muun muassa HS:lle.

Reilu vuosi sitten Turkin arvostelemiseen ei tarvittu mitään Suomi-kytkyä. Kun USA:n presidentti Joe Biden luokitteli huhtikuussa 2021 Turkin toimet armenialaisia kohtaan ensimmäisen maailmansodan aikana kansanmurhaksi, pääkirjoittajille ei ollut ongelma ottaa kantaa.

HS suhtautui Turkkiin samalla mittapuulla kuin muihinkin samanlaisiin valtioihin: toteamalla ensin, että ”Suomi on halunnut historiallisista syistä välttää moraalisten kysymysten tuomista ulkopolitiikkaan” ja sitten tuomalla esiin, että Suomen tulisi liittyä niiden maiden laajaan eurooppalaiseen rintamaan, jotka tuomitsevat Armenian runsaan sadan vuoden takaisen kansanmurhan, jonka Turkki kiistää ja josta puhuminen on Turkissa kiellettyä: ”On syytä kysyä, sopiiko tällainen väistely tähän aikaan.” Hufvudstadsbladet meni vielä pitemmälle ja julisti pääkirjoituksensa otsikossa: ”Puhukaa selkokieltä kansanmurhasta” ja leipätekstissä todettiin, ettei Suomen tehtävä ole pitää autoritäärisiä hallituksia hyvällä tuulella. 

Vapusta 2021 on paljon aikaa. Vielä enemmän aikaa on elokuusta 2016, jolloin HS otsikoi pääkirjoituksensa: ”Suomalainen yliopistoväki vaikenee Turkin puhdistuksista”. Kritiikki kohdistui valtiovaltaa laajemmalle, yliopistoväki älähti ja kiisti väitteen. Mutta debattia käytiin.

Tai sitten on niin, että kun vuosi on toinen, rinta lysähtää rottingilta ja selkä taittuu kumaraan. Arvot ja rohkea vakaumus olikin uutismediallemme vain helppojen aikojen kertakäyttötavaraa; vallan vahtikoirat kehräävät uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa nyt kotikissojen tavoin.

Kirjoittaja on kirjailija ja journalisti.

EDIT 17.6. klo 23.57. Juttuun lisätty Ilta-Sanomien päätoimittajan Johanna Lahden kommentit. Jutun julkaisemisen jälkeen kävi ilmi, että Lahdelle lähetetty haastattelukysymys ei ollut tuntemattomasta syystä koskaan saapunut perille.