Onko aivan pakko?

Pakkoruotsi on taas otsikoissa. Mutta onko sen pakko olla siellä?

Kielikellossa kerrottiin 1994 sanoista, joita oli otettu uuteen Perussanakirjaan. Aineiston keruu sen edeltäjään Nykysuomen sanakirjaan oli lopetettu jo 1930-luvun lopussa, ja Perussanakirjaan tuli 20 000 sellaista sanaa, joita ei löydy ”Nykäristä”.

Yksi sanoista on pakkoruotsi. Sitä määritellään sanakirjassa näin: ”ruotsin kielestä pakollisena kouluaineena”. Selite on samanlainen myös Perussanakirjan seuraajassa Kielitoimiston sanakirjassa.

Näyttää siltä, että sanan on alkujaan ottanut käyttöön Suomalaisuuden liitto 1987. Liitto vaati jo tuolloin pakkoruotsista luopumista. Sen jälkeen sana on pysynyt tiukasti otsikoissa.

Pakkoruotsi-sanaa käytetään taajaan journalistisissa tuotoksissa ikään kuin neutraalina ilmauksena. Mutta onko se viaton?

Sanakirjat eivät ota kantaa pakkoruotsin arvottavuuteen. Kun tutkii elävää kielenkäyttöä, ei voi olla huomaamatta, että pakkoruotsissa ei ole oikeastaan mitään neutraalia.

Sanaa viljelevät voimallisimmin omassa kielenkäytössään ne, jotka vaativat pakkoruotsista luopumista. ”Pakko-” kuvaa heidän kielteistä ja monesti vihamielistäkin asennettaan. Asenteellisuudesta kertoo sekin, että asiateksteissä puhutaan harvemmin muista kouluaineista pakkoina: montako juttua on rustattu pakkomatematiikasta tai pakkoliikunnasta?

Pakkoruotsi on ytimekäs huomiosana. Kaikki tietävät heti, mistä on kyse. Mutta yleisyys ja iskevyys eivät tarkoita sitä, että sana olisi vallankäytöstä ja vaikutuspyrkimyksistä vapaa. Eikä pitkään jatkunut käyttö tarkoita sitä, että sana olisi neutraalistunut.

Päinvastoin. Kaikille yhteisen ruotsin kielen opetuksen vastustajat ovat voitolla merkitysmittelössä. Den glider in.