Ei se rapaudu

”Näytimme, että toimimme samalla tavalla kuin muutkin ammattiliitot. Ei meitä voi miten tahansa pompotella.” Sanoin näin Journalisti-lehden haastattelussa vuoden 2013 työehtosopimusneuvottelujen jälkeen.

Sopimus syntyi silloin valtakunnansovittelijan avustamana, ja se hyväksyttiin pari tuntia ennen kuin Journalistiliitto olisi aloittanut lakon. Liiton lehteen haastat-telu tehtiin, koska vedin työryhmää, joka valmisteli työtaistelua.

Miksi näitä mietin?

Ainakin siksi, että viimeinen luottamustehtäväni Suomen Journalistiliitossa päättyi vuodenvaihteessa. Se pistää arvioimaan mennyttä ja tulevaa.

Toiseksi siksi, että ammattiyhdistysliikettä syytetään nykyään melkein kaikesta pahasta, mitä maailmassa tapahtuu. Näkemyksen saa puristamatta ulos muiltakin kuin nobelisti Bengt Holmströmiltä, joka sanoi MTV:n haastattelussa ammattiliittojen pitävän vanhasta kiinni mutta murenevan itsestään. En suhtaudu ay-liikkeeseen romanttisesti.

Tiedän, että monelle individualistijournalistille liitto on etäinen.

Toisaalta olen oppinut, että kun tilanne kiristyy, jäsenet terhentyvät. Kun on yhteisiä etuja ja valmiutta niiden puolustamisen, järjestö ei rapaudu.

Ja kolmanneksi siksi, että pitkän ay-putken aikana koin liittoni olevan vahvimmillaan, kun lakon uhalla torjuttiin työantajan vaatimus lehdistön työajan pidentämisestä. Sopimus syntyi, ja vuosilomat säilyivät ennallaan. Lakkovaroituksen jättäminen tasapainotti voimasuhteita, vaikka työnantaja vastasikin työsululla.

Viime kevään kilpailukykysopimus tuntui vetävän maton jalkojen alta.

Työajan pidennys, jonka pieni liitto onnistui torjumaan määrätietoisuudellaan, ajettiin toisessa muodossa läpi valtakunnallisesti. Sopimuksen tekivät keskusjärjestöt. Nielin ratkaisun ajattelemalla, että järjestöjohtajat säilyttivät yhteiskuntarauhan taipumalla hallituksen pakkolakipainostuksen edessä.

Kun aloitin ay-tehtävissä 1990-luvun alussa, edunvalvonta keskittyi työehtosopimuksiin. Niiden piiriin saatiin vähitellen uusia jäsenryhmiä, ja toimintasuunnitelmiin kirjattiin tavoitteeksi ulottaa sitovat sopimukset myös freelancetyöhön.

Aikojen muuttuessa edunvalvonta on laajentunut. Kutsuttakoon uutta tekemisestä jäsenten työmarkkina-aseman parantamiseksi. Järjestöllä on mahdollisuuksia esimerkiksi uraohjaukseen ja koulutukseen, ja on hyvä, että niitä käytetään. Ovatko ammattiliitot jäykkiä? Ainakin SJL näyttää pystyvän sopeutumaan työmarkkinoiden muutoksiin.

Mielenkiintoisin tapaus tällä saralla on vasta aloittanut Journalistiliiton työosuuskunta Mediakunta.

EK:n uusi puheenjohtaja Veli-Matti Mattila on korostanut, että työehdoista pitää sopia entistä enemmän paikallisesti. Jos paikalliselle sopimisella ei aseteta perälautaa yleissitovalla työehtosopimuksella, työntekijät ovat heikoilla.

Muutosten keskelläkin perusasetelma on ennallaan. Toiset tarjoavat työtilaisuuksia, toiset työpanostaan. Raha on yhä vaihdon väline ja arvon mitta. Tänä vuonna neuvotellaan taas journalistien työehtosopimuksia uusiksi. Sopimuksia tarvitaan, ja niiden puolesta pitää myös olla valmis panemaan kova kovaa vastaan.