Sankari ja nolla

Mäkihyppääjä ja viihdetaiteilija Matti Nykäsen kuolema täytti lehdet paitsi suru-uutisista, myös Matti-anekdooteista, urheilumuisteloista ja arkistojuttujen uusinnoista.

Suomen Kuvalehden toimittaja Mikko Niemelä laski neljän suuren uutismedian kirjoittaneen yhden päivän aikana Nykäsestä 151 juttua. Niemelän kolumnin jälkeen hänen mainitsemissaan Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylessä juttujen määrä on noussut yli kolmensadan. On hankala löytää julkaisua, joka ei olisi etsinyt Nykäsen tarinaan omaa kulmaa.

Juttumäärään on mahtunut myös omien ja toisten tekojen tarkastelua. Seura pohti jutussaan lehden shekkivihkojournalismia ja Nykäsestä saatua rahallista hyötyä. Tuomas Enbuske julisti Iltalehden blogissaan murhanneensa Matin. Helsingin Sanomissa kyseltiin, saako kuolleesta puhua pahaa.

Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua.

”Nykäsen hahmossa on ristiriita, joka antaa toimittajien käsitellä toimijuutta”, arvioi median kulttuurihistoriaan erikoistunut tutkijatohtori Maiju Kannisto. Hän työskentelee Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa.

Entisellä urheilusankarilla oli päihde- ja muitakin ongelmia, mutta toisaalta hän hakeutui itse julkisuuteen ja hyötyi siitä myös rahallisesti.

”Siinä herää toimittajille hankaluuksia – oliko Nykänen aktiivinen toimija vai uhri”, Kannisto sanoo.

Nykäsen ristiriitaisuus selittää Kanniston mukaan sitä, miksi juttujen määrä nousi hänen kuolemansa jälkeen satoihin. ”Luonnonlapsen” traagiseksi nimetty kohtalo tarjosi medialle tilaisuuden käsitellä jo Nykäsen eläessä vaikeitakin kysymyksiä, kuten päihdeongelmia ja perheväkivaltaa.

Kannisto arvioi, että julkkisrikosuutisointi alkoi kasvaa 2000-luvulla osin myös Nykäsen toilailujen myötä.

”Matti ja Mervi oli eräänlainen saippuaooppera lööppilehdistössä”, hän sanoo.

Toisaalta juuri parisuhdeväkivallan syihin ja seurauksiin ei menty kovin syvälle – eikä niin ole tehty Nykäsen kuoleman jälkeenkään.

Mäkihyppääjän urheilu-uran jälkeistä elämää on kyllä käsitelty, mutta vahvimmin esiin on noussut sankaruus.

Osalla siinä on ollut nikottelemista. Kun eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.) esitti Nykäselle valtiollisia hautajaisia, moni paheksui kohujulkisuudessa ryvettyneen ”vaimonhakkaajan” glorifiointia.

”Nuoremmille Nykänen oli ihan eri julkkis kuin ihmisille, jotka olivat nähneet hänet aktiiviurheilijana”, Kannisto sanoo.

Keskustelussa törmäsivät Kanniston mukaan se, mitä tähteys oli 1980-luvulla ja se, mitä julkkiksilta odotetaan nyt. Eilispäivän tähteys pohjasi esimerkiksi urheiluansioihin, ja siksi se salli tähdelle monia ristiriitaisiakin puolia.

”Nykyjulkisuus on oman brändin jatkuvaa hallintaa. Nykänen ei kaatunut yksittäiseen törppöilyyn. Se kuului hänen mediahahmoonsa”, Kannisto sanoo.

Toisaalta on ihan tervettä, ettei puolison pahoinpitelyä katsota enää läpi sormien.

Kannisto ei myöskään usko, että media latistaisi nykytähdet luonnottoman yksiulotteisiksi. Esimerkiksi erilaisista sairauksista voi nykyisin puhua aiempaa vapaammin – on hyväksyttävää olla vaikkapa uupunut tai masentunut.

Matti Nykäsen kaltaisia tähtiä enää tuskin syntyy, Kannisto arvioi.

”On toki mahdollista tulla suureksi urheilusankariksi edelleen, mutta julkisuus on muuttunut. Ja tietysti urheilukin.”