Toimittaja Mari Manninen kuunteli tarkkaan tavallisten kiinalaisten tarinat kertoakseen maan väestöpolitiikan seurauksista. Se toi hänelle Tieto-Finlandian.
Miten haastatella äitiä, joka kertoo lääkärin hukuttaneen hänen vastasyntyneen lapsensa vesisankoon ja kävelleen pois sanomatta mitään?
On yhdistettävä herkkyys ja pieni etäisyys – pidettävä haastateltava kasassa, mutta pyrittävä rehellisyyteen, toimittaja Mari Manninen vastaa. Itselleen oikeutta ajavalle on inhimillistä kärjistää asioita, hän sanoo.
”Toimisin itse ihan samoin ja saattaisin vähän lipsua totuudesta. Toimittajan velvollisuus on selvittää, mikä on totta ja mikä ei.”
Loppuraskauden pakkoabortit ovat yksi Kiinan yhden lapsen politiikan äärimmäisistä seurauksista, joita Manninen käsittelee haastatteluihin pohjaavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa.
Kirjassa on kuusitoista haastattelua, joista osan hän teki jo aiempia lehtijuttuja varten. Äänen saavat tavalliset kiinalaiset ja muun muassa suomalainen adoptioperhe.
Kirjan tekemisessä oli Mannisen mukaan haastavaa se, että esimerkiksi hukutetun vauvan tarinaa ei voinut tarkastaa mistään. Se mukailee todennettuja tapauksia, mutta ulkomaisen toimittajan on mahdotonta saada maan viranomaisilta edes kaiken kieltävää lausuntoa.
Haastatteluissa Manninen kertoo siksi käyttäneensä ”tarkan kuuntelun metodia”. Hän kysyi samoja asioita useita kertoja, tarkisti yksityiskohtia eri osallisilta ja vertaili, miten he olivat kertoneet aiheesta aiemmin.
Usein kysymykset tulivat selkärangasta. Mannisen mukaan vaikeista asioista on kysyttävä suoraan, mutta antaen haastateltavalle mahdollisuus sanoa ”ei, tähän vastaaminen tuntuu liian pahalta”.
”Kun ihmiset päättävät, että he antavat haastattelun, niin sitten he yleensä puhuvat avoimesti.”
Haastatellessaan Manninen ei antanut tarinoiden kauhistuttaa itseään. Itku tuli vasta kirjoittaessa, kun hän samastui kertojiin.
Toisaalta juuri kirjoittaminen auttoi käsittelemään aihetta tunnetasolla.
”Kirjoittaminen on itsessään aika terapeuttista hommaa.”
Manninen halusi alusta saakka kirjoittaa itsensä kirjaan mukaan. Sitä kautta oli luontevaa kyseenalaistaa, mutta toisaalta toimia kiinalaisen kulttuurin tulkkina.
”Siten oli helpompi kirjoittaa auki, milloin minunkin Kiina-kokemustasollani tarinat menivät vähän äärimmäisiksi.”
Marraskuussa Yhden lapsen kansa palkittiin Tieto-Finlandialla. Se tuntuu Mannisesta lottovoitolta.
”En olisi lyönyt itseni puolesta vetoa.”
Omalle työlle saadun tunnustuksen ohella hänelle on tärkeää, että kirjan teemat saavat julkisuutta.
”Ihmiset lukevat kirjasta kertovia lehtijuttuja, ehkä myös kirjan. Onhan se aika mahtavaa.”
Mari Manninen
45-vuotias vapaa toimittaja.
Muutti Pekingiin 2013 puolisonsa Mikko Paakkasen Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtajan pestin myötä.
On työskennellyt aiemmin Helsingin Sanomissa, muun muassa Tukholmankirjeenvaihtajana.
Julkaisi tänä vuonna myös keittokirjan Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella (Nemo) yhdessä Ina Ruokolaisen kanssa.
Palaa ensi vuoden alussa Suomeen ja töihin HS:n kotimaan toimitukseen.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena