Erämaan kutsu

On huhtikuu, ja lappeenrantalainen Seija Hackman suuntaa taas kohti Lappia. Hän jää pois linja-autosta jossain Kilpisjärven tienoilla, laittaa sukset jalkaan, kiinnittää ahkion vyötäisille ja katoaa tunturiin kahdeksi viikoksi.

Tarkkoja reittisuunnitelmia Hackman ei koskaan tee. Hän suunnistaa kartan ja kompassin avulla ja antaa oman fiiliksensä sanella reitit. Yöt hän viettää teltassa tai tunturituvilla.

Etelä-Saimaassa uutistoimittajana työskentelevä Hackman on aina ollut luontoa rakastavaa ja liikkuvaa sorttia. Ensin hän taittoi pitkiä matkoja polkupyörällä, mutta siirtyi sitten retkeilemään jalkapatikassa.

Viisikymppisenä Hackman kokeili hiihtovaellusta.

”Taisin olla Saariselällä Journalistiliiton mökillä hiihtämässä, kun näin ihmisiä tulevan tunturista ahkioineen. Ajattelin, että vitsi – minäkin haluan hiihtää ilman, että joudun joka ilta palaamaan takaisin.”

Nyt Hackmanilla on menossa jo kahdeksas huhtikuu, jolloin hän tekee hiihtovaelluksen Käsivarren erämaassa ja Pohjois-Norjassa. Huhtikuu valikoitui vaelluskuukaudeksi, koska silloin ei ole yleensä enää paukkupakkasia.

”Erämaahan on pysyvä ikävä. Lähdön hetkellä aina vähän jännittää, mutta kun pääsen liikkeelle, tulee vapaudentunne ja rauha”, Hackman kuvailee.

Vaeltaminen on Hackmanin mukaan niin arjesta irrottava kokemus, että se on kuin meditaatiota.

Mutta eikö häntä pelota olla yksin erämaassa?

”Toki pelkään moniakin asioita, kuten loukkaantumisia ja oikein huonoa säätä. Mutta en kuitenkaan niin paljon, että se estäisi minua lähtemästä.”

Usein vaeltaminen on raskasta. Reppu painaa, ahkio jumittuu, lumi upottaa, tuuli riepoo, nälättää, janottaa ja tunturinkuve tuntuu jatkuvan loputtomiin. Joskus joutuu yöpymään lumikuopassa, kun myräkkä yllättää. Olosuhteisiin sopeutuminen, selviytyminen ja omien pelkojensa voittaminen ovat Hackmanista kuitenkin palkitsevia.

Ja sitten on niitä helmihetkiä, jotka jäävät mieleen ja koukuttavat lähtemään aina uudestaan.

”Kun pysähdyn keskellä hiljaisuutta hengähtämään ja näen tuntureiden avaruuden ja valon ja varjon leikin, voi itku tulla pelkästä onnesta.”

Hieno tunne voi yllättää vaikkapa yöllä, kun Hackman kuulee unen läpi riekon naurun. Silloin hän kokee olevansa turvassa ja osa kaikkeutta.

Elämykset ja kokemukset antavat näkökulmia arkeen.

”Kunnioitus luontoa kohtaan on se isoin juttu, minkä olen retkillä oppinut. Luonnossa kaikki toimii järjellisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Järjettömästi näyttää toimivan vain ihminen.”