Media suosii vaalikoneissa arvokysymyksiä, mutta hyötyykö äänestäjä?

Sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

Afrikan tähti -peli kuuluu päiväkoteihin ja esikouluihin.

Mitä tekemistä näillä väittämillä on ­katujen kunnossapidon, terveyskeskusten aukioloaikojen ja kouluverkon kehittämisen ­kannalta? En osaa sanoa. Iltalehden ja Ilta-Sanomien toimituksissa kuitenkin näyttävät tietävän, sillä väittämät on nostettu lehtien vaalikoneisiin.

Näiden, kuten myös vähemmän kulttuurisotaisten arvokysymysten tehtävä on sijoittaa ehdokkaat ja puolueet arvokartalle eli nelikenttään. Siinä vaaka-akseli edustaa yleensä vasemmisto – ­oikeisto-jakoa ja pystyakseli liberaali–konservatiivi-jakoa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien 25 vaali­konekysymyksestä peräti 15 on arvokysymyksiä.

Median suosiman nelikenttäesityksen ongelma on, että perinteisten arvokysymysten ylikorostuminen ohjaa ehdokkaita nostamaan esiin juuri ­niitä arvoulottuvuuksia, jotka ovat mediassa valmiiksi näkyvimpiä.

Tämä hyödyttää puolueita ja ehdokkaita, joiden keskeiset tavoitteet sijoittuvat luontevasti vasemmisto – oikeisto- ja liberaali – konservatiivi-ulottuvuuksille. Samaan aikaan ehdokkaat ja puolueet, jotka erottuisivat selkeämmin muilla jakolinjoilla, voivat kärsiä, koska nelikentästä on tullut vaalikoneiden vakio. Ehdokkaita ja puolueita ­jakaa kuitenkin myös esimerkiksi suhtautuminen kansainvälistymiseen, teknologiaan ja ympäristö­asioihin.

Kun ulottuvuudet pyritään niputtamaan yhteen nelikenttään, nyanssit katoavat. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikoneessa äärimmäisen vihreä ja äärimmäisen kansallismielinen ehdokas sijoittuu pystyakselilla keskustaan.

Arvokysymyksiin vastaaminen on usein helpompaa kuin pohtia perehtymistä vaativia kunnan päätöksentekoon liittyviä asiakysymyksiä. Tästä syystä erityisesti politiikkaa vähemmän seuraavat saattavat painottaa arvokysymyksiä ehdokasvalinnoissaan.

Käytännössä vaalikoneet auttavatkin eniten ­heitä, jotka eivät apua tarvitse: ihmisiä, ­joilla on jo valmiiksi hyvät tiedot politiikasta. He ­pystyvät arvioimaan vastauksia suhteessa aiempaan ­tietoonsa. Jos vähemmän politiikkaa seuraava vastaa vaalikoneeseen ilman riittäviä taustatietoja, tulos ei välttämättä edusta vastaajalle parasta mahdollista ehdokasta.

Esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat myös taustoittavat nykyään väitteitään. Pari lausetta on kuitenkin usein liian vähän, jotta äänestäjä voisi muodostaa niihin harkitun kannan.

Kevään kuntavaaleissa ehdokkaita on 29 950 ja aluevaaleissa 10 097.

Suuren ehdokasmäärän takia vaalikoneiden merkitys demokratian apuvälineenä korostuu, koska äänestäjän pitää valita yksittäisen ehdokkaan lisäksi myös puolue.

Vaalikoneet antavat toimituksille tavan tarjota ehdokkaille näkyvyyttä tasapuolisesti ja äänestäjille mahdollisuuden tutustua ehdokkaisiin kootusti.

Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vaalikoneet ovat Suomessa erityisen suosittuja muihin maihin verrattuna. Alle ­40-vuotiaille suomalaisille ne ovat vaalien tärkein tietolähde.

Ei siis ole ihme, että media käyttää runsaasti voima­varoja vaalikoneiden työstämiseen.

Vaalikoneet voivat parhaimmillaan herättää kiinnostusta politiikkaan ja houkutella tutustumaan ehdokkaisiin ja puolueisiin syvemmin. ­Pahimmillaan ne kuitenkin kärjistävät keskustelun turhiksi kulttuurisodiksi.

Politiikka ei ole kaksiulotteista ja siksi vaali­koneetkin tarvitsevat vivahteita.

Jos vaalikoneiden halutaan aidosti tukevan ­demokraattista päätöksentekoa, niiden suunnittelussa tulisi painottaa arvokysymysten sijaan ajankohtaisia asiakysymyksiä. Näin vaalikoneet erottelevat puolueita ja ehdokkaita paremmin niiden todellisten tavoitteiden perusteella. Silloin myös lukijat ymmärtävät, mistä esimerkiksi kaupunginvaltuustossa tulevina vuosina todella päätetään.