Voiko journalismissa puhua miten vain?

Journalistiikan opiskelijoitani mietityttää usein, millaiset verbit sopivat sitaattien yhteyteen. Vastaan: hyvin monenlaiset puhumista, ajattelua, tuntemista tai muuta toimintaa kuvaavat teonsanat. Vaikka sitaatti saa tyypillisimmin peräänsä x ­sanoo- tai sanoo x -tyyppisen jälkijohtolauseen, ei sitäkään aina tarvita.

Vakioharjoituksiini kuuluu listauttaa opiskelijoilla tähän tarkoitukseen sopivia verbejä. Tavallisesti ei kulu kymmentäkään minuuttia, kun sanoja on koossa sadoit­tain. Samalla huomataan, että lopulta perin harvat verbit sopivat neutraaleihin yhteyksiin. Eniten keksitään halventavia ilmauksia.

Johtolauseitten sananvalinnoilla voidaan esittää hieno­varaisia tai räikeitäkin vihjeitä siitä, mitä kirjoittaja ajattelee puhujasta tai tämän ajatuksista. Niin voi tapahtua myös tiedostamatta tai objektiivisuuteen pyrkimisestä huolimatta.

Ammoisessa suomen kielen kandidaatintutkielmassani Väyrynen väittää, Kiviniemi korostaa (2010) selvitin, millaisia puhumista ilmaisevia verbejä käytettiin poliit­tisten sanomalehtien jutuissa. Oletin, että puolueitten pää-äänenkannattajissa otettaisiin kielen keinoista kaikki hyöty irti ja sivallettaisiin sanan säilällä muita kuin omia.

Havaitsin esimerkiksi, että Matti Vanhaseen yhdistettiin huomattavasti neutraalimpia puheverbejä kuin Paavo Väyryseen. Kun Vanhanen sanoi, kertoi ja ilmoitti, Väyrynen muun muassa tilitti, kehui, laskeskeli, myönsi, muistutti ja huomautti. Tästä varmaan aloittelevakin toimittaja huomaa suhtautumiseron.

Puoluelehdistö ja ajat ovat muuttuneet nopeammin kuin puhetta ilmaisevien verbien käyttö. Edelleen yleisimpiä ovat neutraalit sanoa ja kertoa ja muita käytetään kieli keskellä suuta.

Sen sijaan nykyään harvempi naurahtaa johtolauseessa. Se on minusta kelpo kehitystä, koska välillä vaikutti siltä, että haastatteluissa ei muuta tehty kuin ­hekoteltu – tai sellainen kuva haluttiin antaa.