Valehtelijat joutuvat harvoin roviolle, toisin kuin totuudenkertojat

Toimittaja Johanna Aatsalo teki tammikuussa 1998 koko Suomea kohauttaneen uutisen. ”Suomalaista maajoukkuetason hiihtäjää epäillään dopingista”, kuului STT:n julkaiseman uutisen otsikko.

Uutisen julkaisu vei Aatsalon vuosia kestäneeseen oikeustaisteluun, joka päättyi vasta vuonna 2013. Vuonna 1999 käräjäoikeus tuomitsi Aatsalon sakkoihin, vankeusrangaistukseen ja vahingonkorvauksiin Hiihtoliiton johdon ja hiihtäjien kunnianloukkauksesta. Myös STT:n päätoimittaja Kari Väisänen sai tuomion. Hovioikeus lievensi heidän tuomioitaan, ja doping-vyyhdin paljastuttua syytettyjen penkille päätyikin hiihtoväki.

Aatsalo maksoi uutisesta henkilökohtaisesti kovan hinnan. Hänestä tuli persona non grata ja hiihdosta itsetuntonsa ammentaneen kansanosan sylkykuppi. Jopa STT:n kollegat käänsivät hänelle selkänsä muutamaa työkaveria, päätoimittaja Väisästä ja toimituspäälliköitä Reima Salmea ja Olli-Pekka Behmiä lukuun ottamatta. Aatsalo lopetti työnsä urheilutoimittajana ja hänet erotettiin Urheilutoimittajien liiton jäsenyydestä. Avioliittokin päättyi eroon oikeustaistelun puristuksessa.

Aatsalo on tehnyt kokemastaan kirjan Paljastus – Tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa (WSOY). Se ilmestyi tammikuun lopussa.

Kirjasta käy karmaisevalla tavalla ilmi, miten toimittajakollegat ja Hiihtoliitossa vaikuttaneet johtavat poliitikot Esko Aho (kesk.) etunenässä pyrkivät tuhoamaan Aatsalon maineen ja uran puolustaessaan Hiihtoliittoa ja suomalaisen hiihdon mainetta.

Hiihtoliitto oli suomalaisen journalismin sokea piste. ”Lajiniiloiksi” tunnustautuneet urheilutoimittajat keskittyivät menestyksestä raportoimiseen ja käänsivät aktiivisesti päänsä toiseen suuntaan, jos näkymässä oli liitolle epämieluisia ja toimittajalle hankalia aiheita. Urheilutoimittajat eivät halunneet keikuttaa venettä ja jäädä Hiihtoliiton tiedotustilaisuuksien ja kestityksen ulkopuolelle.

Vastaavia journalismin sokeita pisteitä on nähty aiemminkin. Suomettuneella 1970-luvulla politiikan toimittajat vaikenivat presidentti Urho Kekkosen (kesk.) terveydentilasta eikä totuutta Neuvostoliitosta uskallettu tiedotusvälineissä kertoa. 2000-luvulla taloustoimittajat sokaistuivat Nokian menestyksestä niin paljon, etteivät nähneet lähestyvää romahdusta.

Viime vuosien sokea piste on ollut Venäjä, jonka kanssa tehty taloudellinen yhteistyö hiljensi kritiikin Ukrainan sodan alkamiseen asti. Muun muassa Alexander Stubb (kok.) leimasi pääministerikaudellaan kriitikot russofobeiksi.

Myös seksuaalinen häirintä pysyi pitkälti pimennossa Me too -liikkeen alkamiseen asti. Me too -liike kannusti myös Aatsaloa kirjan tekemiseen, hän kertoi kirjansa tiedotustilaisuudessa.

Nyt näyttää siltä, että uusi sokea piste löytyy Natosta ja Puolustusvoimista. Kriittistä journalismia niistä ei ole juurikaan näkynyt. Syy vähäiseen kritiikkiin voi olla toimittajien itsesensuuri, kun kyse on maanpuolustuksesta.

Puolustusvoimia ei myöskään ehkä uskalleta kritisoida. Tämän lehden pääjuttuun haastateltu toimittaja kertoo, että sotaväki ei siedä kritiikkiä.

”Kritiikin esittäjä on luopio. Sitä ei saa anteeksi koskaan”, hän sanoo Journalistin haastattelussa.

Aatsalon painajainen alkoi 1990-luvun lopun Suomessa. Pitää toivoa, että 2020-luvun Suomi kohtelee tulevien paljastusuutisten tekijöitä paremmin.