”Petteri Orpo made me do this.”
Näin luki puistonpenkissä, jolla tuore presidenttiehdokas Alexander Stubb (kok.) loppukesästä poseerasi Iltalehden kuvaajalle. Viesti ei jäänyt Stubbilta tai lukijoilta huomaamatta. Sosiaalisessa mediassa vitsi herätti huvittuneisuutta.
Paljon huomiota sai osakseen myös Aamulehden kuvaajan ottama, Helsingin Sanomissa julkaistu kuva Jussi Halla-ahosta (ps.). Puoluekokouksen yleisössä istuva Halla-aho oli juuri valittu perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi. Hän oli silminnähden liikuttunut.
Kuvavalintaa kritisoitiin sosiaalisessa mediassa voimakkaasti. Kriitikoiden mukaan kuva oli epäedustava: Halla-ahon posket olivat liian punaiset. Kuvaa väitettiin jopa manipuloidun, jotta Halla-aho saataisiin näyttämään epäsiistiltä.
Kuviin kiinnitettiin huomiota ilahduttavalla tarmolla. Niin kuuluukin, sillä kuvat ovat keskeinen osa journalismia.
Halla-ahon kuvan kohdalla kritiikki tosin ontuu: kuvaa ei ole manipuloitu. Sen sijaan kyseessä on suoranainen harvinaisuus, aito uutiskuva, eli kuva jutun kohteesta uutiskynnyksen ylittävässä tilanteessa.
Nykyään lehtikuvaajat viettävät enemmän aikaa henkilökuvia rakentaen kuin uutistapahtumia seuraten. Viestinnäntutkija Jenni Mäenpää on nostanut esiin toisenkin uutiskuvien uhanalaisuuteen vaikuttuvan seikan: Nopeuden tavoittelu on johtanut siihen, että journalismi keskittyy yhä enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Asioita voi kirjoittaa etukäteen, mutta niitä ei voi kuvata etukäteen, mikä johtaa juttujen kuvittamiseen arkistomateriaalilla.
Se on sääli, sillä vaikkapa politiikasta uutisoitaessa kuvat auttavat arvioimaan kuinka poliitikko viestinsä esittää. Vaikuttaako hän hermostuneelta vai innostuneelta? Ympäristökään ei ole merkityksetön, kertoohan puoluekokousmiljöö puolueesta.
Arkistokuva kertoo usein siitä, miten kuvan valinnut ajattelee kohteen uutiseen suhtautuvan. Poliitikkojen naamoja on helppo käyttää kuin hymiöitä. Kun Helsingin Sanomat kertoi elokuun alussa Antti Häkkäsen olevan kokoomuksen eduskuntaryhmän silloinen suosikki presidenttiehdokkaaksi, Stubb vaikutti ainakin juttuun valitussa arkistokuvassa olevan siitä yllättynyt.
Sosiaalinen media tarjoaa poliitikoille mahdollisuuden ohittaa lehdet paitsi julkisuuden myös visuaalisuuden portinvartijoina. Samalla kuviin aletaan yleisesti suhtautua epäileväisemmin.
Valokuvataiteen yliopistonlehtori Hanna Weselius kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten Urho Kekkosen kaltainen ikoninen hahmo ei olisi enää mahdollinen:
”Mitkään Instagram-päivitykset eivät voi saavuttaa sellaista autenttisuuden hohtoa kuin kuvajournalismi aikana, jolloin valokuva ja valokuvaaja olivat totuutta hallitsevia instituutioita. Jos joku nyt julkaisisi kuvan presidentistä tai presidenttiehdokkaasta kiipeämässä tunisialaiseen palmuun, kuvan ei uskottaisi olevan aito – ja vaikka uskottaisiinkin, julkaisemisen motiiveja osattaisiin arvioida kriittisesti.”
Tällä kertaa ei tarvittu palmua. Pelkkä uutis- kuva presidenttiehdokkaasta istumassa yleisön joukossa riitti herättämään epäilykset. Helsingin Sanomien artikkelissa Halla-ahon kuva korvattiin pian toisella.
Jos media ei ole valmis puolustamaan kuvavalintojaan, hiipii mieleen väistämättä ikävä ajatus: ehkä mediassa työskentelevät eivät miellä kuvia oikeaksi journalismiksi.
Muutama vuosi sitten kuvasin Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren (kok.) Helsingin Sanomien kriittiseen juttuun. Kuvassa olleen heijastuksen vuoksi näytti kuin taustassa lukisi Helsingin sijaan Hellsinki.
Kuvaa epäiltiin internetkeskusteluissa manipuloiduksi. Kaupungin viestintä oli yhteydessä toimitukseen ja toimituksen johto päätti, että verkkojutun pääkuva vaihdetaan toiseen.
Kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi kysyä minulta asiasta. On hankala kuvitella tilannetta, jossa toimittajaa syytettäisiin sitaattien väärentämisestä ja lehti päättäisi korjata tilanteen poistamalla jutusta sitaatit vähin äänin ja asiaa tarkistamatta.
