Pitäisikö journalistien ryhtyä oppositioksi?

Syyskuun lopussa Rajavartiolaitos tiedotti, että se haluaisi Suomen itärajalle aidan estämään laittomia rajanylityksiä. Todennäköisesti satoja miljoonia maksavan hankkeen rakentamisesta saavutettiin nopeasti vahva poliittinen yksimielisyys. Opposition kritiikki koski lähinnä sitä, miksei hallitus pystytä aitaa nopeammin.

Toimittajat ovat satunnaisesti nostaneet esiin myös aitaa kritisoineita ääniä. Esimerkiksi osa tutkijoista on kyseenalaistanut aidan rakentamisen hyödyt. Kritiikin määrä mediassa on kuitenkin ollut vaatimaton.

Kalliin aidan rakentaminen olisi periaatteessa journalismille aivan ihanteellista ainesta laajaan ja äänekkääseen debattiin. Muurit ja aidat ovat pitkään symboloineet toisille turvaa, toisille itsekkyyttä. Aikana, jolloin kaikki vaativat kilpaa velanoton lopettamista, kallis ja oletettavasti jatkuvaa ylläpitoa vaativa hanke voisi olla helppo säästökohde. Juuri minkäänlaista debattia ei kuitenkaan ole nähty.

Se ei ole ihme. Ajan ahdistavuus tuo kannatusta hankkeille, joita voidaan perustella turvallisuudella. Politiikassa mikään puolue ei halua olla rintamakarkuri. Mutta pitääkö myös journalismin tyytyä lähinnä toteamaan aidan laaja kannatus? Vai tuleeko meidän luoda julkista keskustelua, mikäli sitä ei muuten synny?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kritiikki ei nimittäin tarkoita pelkkää vastustamista. Se jalostaa ideoita. Jos hyväksymme ajatuksen ensimmäisen version, se tuskin koskaan jalostuu parhaaksi mahdolliseksi ideaksi.

Journalismissa toimittajat eivät tavallisesti toimi varaoppositiona. Etenkin politiikan journalismissa voidaan yleensä luottaa siihen, että kun hallitus esittää jotain, oppositio vastustaa. Journalismissa voidaan raportoida eri kantoja, tarkistaa niiden perusteeksi esitettyjä faktoja ja pyytää asiantuntijanäkemyksiä politiikan ulkopuolelta. Idea jalostuu.

Marssijärjestys varmistaa, että journalismi näyttäytyy puolueettomana. Toimittaja ei itse kritisoi, vaan etsii juttuunsa jonkun muun, joka kritisoi. Tätä kutsutaan objektiivisuuden strategiseksi rituaaliksi.

Kriisiaika kuitenkin muuttaa asetelmaa. Mitä journalistien pitäisi tehdä, jos poliittinen oppositio lopettaa kritiikin? Pitäisikö hylätä objektiivisuuden viitta ja ryhtyä oppositioksi vallanpitäjien hankkeille silloin, kun politiikasta sellaista ei löydy? Aita tuskin jää viimeiseksi turvallisuushankkeeksi, joka nauttii laajaa poliittista tukea kaikista puolueista. Asiaa pitää siis pohtia myös jatkossa.

Journalismin imagon kannalta oppositiona toimiminen on tietenkin ongelmallista. Yleisön silmissä ei välttämättä vaikuta siltä, että journalisti haluaa toimia rakentavana ideoiden opponenttina. Jos hanketta kannatetaan kaikissa puolueissa, ja toimittaja nostaa silti esiin hanketta vastustavia argumentteja, näyttää siltä, että toimittaja vastustaa hanketta. Kaikista puolueista löytyy poliitikkoja, jotka ovat jo vuosia antaneet ymmärtää, että toimittajien kriittiset puheenvuorot ovat ilmauksia toimittajien omista poliittisista kannoista. Tämä on myös somessa erittäin suosittu tapa reagoida kriittisiin uutisiin. Poliitikkojen tukijoukot ovat kärkkäitä tulkitsemaan journalistisen kritiikin omia poliitikkojaan ja näiden ajamia hankkeita kohtaan puoluepoliittisesti motivoituneena ajojahtina.

Vähintäänkin toimittajia pidettäisiin ikävinä veneen keikuttajina muutenkin hankalina aikoina. Mutta onko meillä hankalina aikoina varaa tyytyä ideoihin, joita ei ole kunnolla koeteltu?