Pääkirjoituksissa Suomi-neito odottaa innokkaasti unelmien poikamiestään, Natoa

Presidentti Sauli Niinistö sai tiedotusvälineiden kuukauden kestäneen sinnikkään kyselyn jälkeen puristettua itsestään Nato-kannan 26. maaliskuuta.

”Nato-jäsenyys olisi Suomelle riittävin turva”, Niinistö muotoili Ylen Ykkösaamussa kieli keskellä suuta. Ukrainan sodan paineessa presidentti on korostanut, että kysymys Natosta on monimutkainen. Päätös on poliittinen ja vaikea, ja kun päätös on tehty, myös erimielisten pitää pystyä elämään sen kanssa.
Samaan aikaan media on prässännyt kansanedustajia ja vaatinut yksinkertaista vastausta monimutkaiseen kysymykseen.

Journalistin tekemän kyselyn mukaan suomalaiset tiedotusvälineet suhtautuivat juuri ennen sotaa Natoon varovaisen myönteisesti. Sodan puhjettua varovaisuudesta ei ollut jäljellä mitään.

Pääkirjoituksissa ja näkökulmissa Nato näyttäytyy demokraattisten valtioiden arvoyhteisönä. Unelmien poikamiehenä, jonka vastausta Suomi-neito odottaa ruusua käsissään puristaen.

Uutisvirrassa Nato-jäsenyys on lähinnä tekninen prosessi. Onko Nato-ikkuna auki, kiinni vai raollaan? Kuka ikkunan voi avata, kuka sulkea? Kuinka moni kansanedustaja ikkunasta jo kurkistelee? Kenen saatanan tunarin syytä on, että emme ole vielä kavunneet ikkunasta sisään? 

Jos Nato-kysymyksestä haluaa lukea normaalin kriittistä journalismia, sellaista ei juuri löydy. Piristävä poikkeus on esimerkiksi Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Fredrik Sonck, joka tuuletti ilmaa näkökulmakirjoituksellaan maaliskuun lopussa. Sonckin mukaan Nato voi olla tässä tilanteessa pragmaattinen vaihtoehto, mutta lässyttäminen demokraattisesta, läntisestä arvoyhteisöstä olisi syytä lopettaa.

Sonck on oikeassa. Nato ei ole herttainen ompeluseura, jossa jutellaan mukavia ihmisoikeuksista iltateen lomassa. Nato-maiden johdossa on ollut ja tulee aina olemaan helvetin pahoja ukkoja, joilla on käytössään massiivinen väkivaltakoneisto.

Mikä on pienen maan vaikutusvalta liittoumassa, jonka tärkeimmät suurvallat USA ja Turkki pommittavat myös siviilikohteita? Miten USA:n sisäinen hajaannus vaikuttaa Nato-maihin? 

Miten kotiin sinkkiarkussa palaaviin nuorukaisiin suhtauduttiin pullantuoksuisessa Tanskassa, joka lähetti sotilaita Nato-joukoissa Afganistaniin?

Tuodaanko Suomeen joukkotuhoaseita ja jos tuodaan, kysytäänkö meiltä siihen lupaa? 
Kuinka paljon Suomi luovuttaa valtaa neuvotteluhuoneisiin, joihin tiedotusvälineillä ei sotilassalaisuuksien vuoksi ole pääsyä? Onko realismia olettaa, että Suomi voi kieltäytyä hähmäisistäkään Nato-operaatioista ilman, että Karita Mattilan julisteesta tehdään Washingtonissa tikkataulu?

Tiedotusvälineissä tunnutaan odottavan, että joku jossakin ottaa kriittisen keskustelun hoitaakseen. On Naton vastustajien vuoro perustella kantansa, totesi Ilkka-Pohjalaisen päätoimittaja Markku Mantila Journalistin kyselyssä.

Se on erikoinen vaatimus. Nato ei ole mielipidekysymys, eikä se tyhjene aiheena yksinkertaiseen valintaan lähteä mukaan tai jäädä ulos.

Median keskeinen tehtävä on tarjota kansalaisille riittävästi varmistettua tietoa ja luotettavia, journalistisesti raamitettuja tulkintoja ennen kansallisen tason päätöksiä. 

Kaikki muut vaihtoehdot ovat huonoja ja vahvistavat Suomen maabrändiä itäisenä valtiona, jossa on kiva fanimedia. Tervetuloa Suomeen, tehkää täällä mitä haluatte! 

Tätä viestiä vahvistaa yksi erityisen ikävä fakta: Suomi on jo nyt omalaatuinen länsimaa. Täällä kolme toimittajaa odottaa maanpetostuomiota tehtyään ihan normaalia journalismia armeijasta.