Journalismi

Ukrainan sodan tarinassa ei ole tilaa pikkunäppärälle ironialle

Venäjä on aloittanut laajan, erittäin raa´an sodan Ukrainassa. Tätä kirjoittaessa on mahdotonta sanoa, mikä on tilanne silloin, kun tämä teksti julkaistaan. Tarina tapahtumista on kuitenkin monin tavoin valmis. Esimerkiksi sen keskeisistä roolihahmoista ei ole epäselvyyttä.

Ukrainan presidentti Volodymir Zelenskyi on nähty säännöllisesti seisomassa ase kädessä muiden pääkaupunki Kiovaa puolustavien joukossa, johtamassa kaupungin valmistautumista hyökkääjän torjumiseen. Toimittajien analyyseissä hänestä käytetään säännönmukaisesti sellaisia kuvauksia kuin sankari, peloton ja todellinen johtaja. Nämä määritelmät ovat epäilemättä ansaittuja.

Parhaiden tarinoiden sankarien tapaan hän osoittaa jopa nokkelaa tilannetajua. Spartalaisten kuningas Leonidas puolusti tarinan mukaan 300 henkivartijansa kanssa Thermopylain solaa massiivista valloittaja-armeijaa vastaan. Kun valloittaja vaati spartalaisia luovuttamaan aseensa, Leonidaan vastaus oli tarinan mukaan ”tulkaa hakemaan”. Kun Zelenskyille tarjottiin mahdollisuutta poistua turvallisesti pääkaupunki Kiovasta, tämän kerrotaan puolestaan vastanneen avun tarjoajille yhtä lakonisesti ”tarvitsen ammuksia, en kyytiä”.

Samaan aikaan toisaalla, piilossa palatsinsa uumenissa istuu täydellinen roisto. Venäjän presidentti Vladimir Putin saa toimittajien analyyseissä toistuvasti sellaisia määreitä kuin despootti, mielipuoli ja hirviö. Näyttäytyessään televisiossa sotaa suunnittelemassa hän istui yksin, kaukana jopa lähimmistä alaisistaan, ja nöyryytti heitä heidän takellellessaan vuorosanoissaan. Kauempana taisteluista upporikas, omaa valtaansa jo vuosia häikäilemättä laajentanut itsevaltias ei voisi olla.


Lähes missä tahansa muussa tilanteessa tuntuisi siltä, että tarina on liian perinteinen ollakseen totta. Lähes missä tahansa muussa tilanteessa tässäkin kolumnissa muistutettaisiin, että todellisuudessa hyvin harva asia on mustavalkoinen. Tässä tarinassa, joka kertoo Venäjän armeijan ihmishengistä piittaamattomasta hyökkäyksestä Ukrainaan puhtaan vallanhimon nimissä, on kuitenkin hyvin vähän tilaa harmaan sävyille.

Tässä tarinassa ovat vastakkain niin vastaansanomattoman selvästi tuhoaminen ja suojeleminen, oikea ja väärä, hyvä ja paha, ettei mikään normaali julkisen keskustelun varovaisuus tai analyyttisyys tunnu mielekkäältä. Vaikka tietenkin on myös muita tärkeitä tarinoita: ne sodat ja sankarit, jotka unohdettiin nopeasti. Ne tämän sodan uhrit, joita ei haluta nähdä ihonvärinsä vuoksi. Myös tämä tarina saa tulevaisuudessa uusia sävyjä.

Silti juuri nyt tuntuu, että tämä tarina meidän pitää kertoa ja kuulla juuri näin. Sillä ehkä tämä tarina on niin hyvä, koska se on totta. Ukrainassa taistellaan aidosti pahuutta vastaan, jos pahuus ymmärretään haluksi tuhota ja alistaa oman vallan turvaamiseksi. Se on totta erittäin perustavanlaatuisella tavalla.


En uskonut koskaan kirjoittavani näin, mutta se tuntuu olevan ainoa mielekäs tapa suhtautua – ei kohteliasta etäisyyttä ottavia poliittisen retoriikan analyysejä, ei pikkunäppärää ironisuutta, ei toisaalta – toisaalta-pohdintoja. Venäjä teki hyökkäyksellään näistä normaalin keskustelun elementeistä ylellisyyttä, jonka täytyy nyt odottaa hetki.

Tarinaan voi olla jo tullut uusia käänteitä, kun tämä julkaistaan. Ehkä sota on ohi, ehkä siitä on tullut entistäkin julmempaa, ehkä se on laajentunut muihinkin maihin. Ehkä tarina on saanut yhden loppuluvun ja pisteen, tai ehkä tarina on saanut rinnalleen uusia.

Ja ehkä, toivottavasti, pääsemme pian jo siihen pisteeseen, jossa sodan osapuolien retoriikan, informaatiovaikuttamisen ja julkisuudenhallinnan pikkutarkat analyysit, ja kenties jopa ironisen etäisyyden ottaminen, tuntuvat taas mielekkäiltä tavoilta käydä julkista keskustelua.