Media lopettaa konfliktien seuraamisen todella nopeasti, kirjoittaa toimittaja Zahra Karimy

Venezuelan kriisi keväällä 2019. Black Lives Matter keväällä 2020. Myanmarin konflikti syksyllä 2020. Uiguurien kansanmurha keväällä 2021. Afganistanin romahdus syksyllä 2021.

Konflikteja ja katastrofeja, joita me toimittajat seuraamme tiiviisti muutaman viikon tai kuukauden ja sitten unohdamme.

Ihmisoikeuksiin liittyvät jutut ovat aina kiinnostaneet minua. Tuntuu kuitenkin siltä, että median kiinnostus on kaikissa ihmisoikeuksiin liittyvissä jutuissa kovin lyhytaikaista.

Valmistuin keväällä 2021 Kulosaaren yhteiskoulun lukiosta. Kaksi päivää valmistumiseni jälkeen lähdin toimittajaksi Afganistaniin.

Helmikuussa 2020 Afganistanin hallituksen ja Talibanin välille haluttiin luoda rauhansopimus. Osapuolet neuvottelivat, mutta kuten rauhanneuvotteluissa usein, myös näissä Dohan neuvotteluissa mediassa edustivat pelkästään miehet.

Naisten ääni ja mielipiteet puuttuivat tyystin sekä neuvottelupöydistä että mediasta, vaikka neljänkymmenen viime vuoden aikana miehet ovat muodostaneet Talibanin ja olleet vastuussa sisällissodasta. Media ei naisista uutisoinut, joten halusin tehdä sen itse. Oli aika kuunnella afganistanilaisia naisia.

Vietin Afganistanissa muiden ulkomaalaisten toimittajien kanssa kaksi kuukautta kuvaamassa dokumenttielokuvaa naisten oikeuksista. Reissu keskeytyi turvallisuustilanteen takia ja jouduin lähtemään Kabulista.

Palattuani elokuussa olin aluksi todella iloinen siitä, miten paljon Afganistanin tilanteesta ja maan naisista uutisoitiin suomalaisessa ja kansainvälisessä mediassa. Se loi myös toivoa: ehkä afganistanilaisia ja Afganistania ei unohdeta muutamassa kuukaudessa.

Pari viikkoa sen jälkeen, kun suomalaiset olivat poistuneet Kabulista, oli Afganistan kuitenkin pitkälti jäänyt jo pois pääotsikoista. Eivätkö Afganistaniin jääneet naiset olleet tärkeitä enää sen jälkeen, kun suomalaiset sotilaat olivat poistuneet? Silloinhan heidän elämästään tuli vielä tukalampaa, ja siitä pitäisi kirjoittaa vielä enemmän.

Ehkä klikkauksia ei tullut entiseen malliin, ja ehkä klikkaukset kiinnostivat mediaa enemmän kuin afganistanilaisten kohtalosta uutisoiminen, ajattelin.

Sama tapahtuu ihmisoikeus- ja katastrofiaiheissa uudelleen ja uudelleen.

Olin itse mukana Suomen Black Lives Matter -liikkeen toiminnassa. Silloin, kun otsikko BLM myi, siitä uutisoitiin todella paljon. Nyt BLM on unohtunut mediasta, vaikka liikkeen viesti on yhä ajankohtainen, eivätkä sen esiin nostamat ongelmat ole kadonneet. Liikkeen idea Suomessa oli tuoda esille rakenteellinen epätasa-arvo ja rasismi, jotka estävät esimerkiksi vähemmistöjen etenemisen uralla. Eivät ne ole poistuneet, uutisointihalukkuus on.

Katastrofiuutisointi muistuttaakin trendiä.

Aluksi kaikkien pitää saada juttu, sitten juttujen variaatiot täyttävät mediatilan muutamiksi päiviksi, viikoiksi tai kuukausiksi. Lopulta asia unohtuu – vaikka ilmiö saattaa yhä olla olemassa, ei se enää ole muodikas tai kiinnostava.

Avokadopasta ja Pokémon Go olivat trendejä, joista uutisoitiin aluksi ja jotka sitten putosivat pois otsikoista. Pokémonia pelaa ja pastaa kokkaa edelleen moni, mutta aiheet eivät ole enää trendikkäitä, joten niistä ei uutisoida. Näin trendien uutisoinnin kanssa pitääkin toimia.

Afganistanin tilanteen kanssa meinaa käydä samoin: tilanne koskettaa edelleen monia, mutta kun aihe ei ole enää trendikäs, se unohdetaan. Mutta Afganistan ei ole avokadopasta, eikä uutisointi saa noudattaa trendien logiikkaa.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana Suomi on osaltaan ollut läsnä Afganistanissa. Suomi on lähettänyt maahan sotilaita ja ollut osa afganistanilaisten arkea. Suomalaismedialla on vastuu uutisoida afganistanilaisista, eikä heitä voi unohtaa silloinkaan, kun trendi on kulumassa loppuun ja otsikot eivät enää myy entiseen tapaan.

Tärkeintä ovat ihmisten henget ja se, että emme unohda afganistanilaisia, eritoten naisia.

On mediatalojen sekä toimittajien tehtävä uutisoida ihmisten vaikeasta tilanteesta myös silloin, kun aihe ei ole enää ”trendi”.