Making of

Yli kolmenkymmenen toimittajavuoden aikana olen kuullut monenlaisia kysymyksiä jutun teosta. Osa on sisältänyt arvostelua, osa ohjeistusta, mutta moni on esitetty puhtaasta uteliaisuudesta: miten jutut oikein syntyvät? Toimittajankin on hyvä kysyä tätä itseltään silloin tällöin.

Johanna Vehkoo usuttaa (Journalisti 6/2016) tiedotusvälineitä kertomaan lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille nykyistä avoimemmin lähteistä ja johtopäätöksistä, joihin uutiset perustuvat. Tällä tavalla näytettäisiin, miten journalismi eroaa muusta viestinnästä.

Läpinäkyvyyden vaatimus on asiallinen, mutta minä tarkoitan tässä vähän muuta: kuvauksia siitä, miten jutut syntyvät. Väkisinhän työprosessin aikana mietitään myös journalistisia kriteereitä, mutta nyt se ei olisi pääasia.

”Kyseinen aihe syntyi matkalla töistä kotiin Lannevedelle, kun hoksasin, että Uuraisten kirjasto on auki ja piipahdin siellä. Lueskelin jotain luontolehteä, ja siinä oli kirjoitus hyönteisravinnosta.”

Tällä tavalla Keskisuomalaisen toimittaja Tapani Luotola paljastaa (Suomen Lehdistö 4/2016), miten arkisesti syntyi Sanomalehtien liiton kilpailussa parhaaksi rankattu näkökulma. Luotolan kolumni käsitteli hyönteisravinnon mahdollisuuksia helpottaa ruokapulaa.

Kertomuksen kruunaa se, että palkittu kirjoitus syntyi ”siitä tuskallisesta tietoudesta, että luultavasti on minun vuoroni kolumnoida seuraavana”. Hyvään juttuun ei tarvita valtavaa sanomisen pakkoa tai kirjoittamisen intoa, vaan aikataulu ja ymmärrys siitä, että työskentelee yhteisössä.

Lapin Kansan Risto Pyykkö kertoo samassa lehdessä, että hän miettii tekstin rakenteen ajoissa valmiiksi ja kertoo tarinaa kohtauksittain.

Samalla tavalla voisi puhua romaanikirjailija tai elokuvakäsikirjoittaja.

Helsingin Sanomien toimittajat ovat kertoneet töistään Kansallisteatterin lavalla Musta laatikko -esityksissä. Lukemani ja kuulemani perusteella tilaisuudet ovat olleet onnistuneita; ainakin ne on myyty loppuun. Ihmiset ovat siis lehden tilauksen lisäksi valmiita maksamaan myös siitä, että näkevät, ketkä juttuja tekevät ja kuulevat, miten se tapahtuu. Se on hienoa.

En halua, että toimittajat tuppautuvat julkisuuteen ohi oman roolinsa.

Anu Silfverberg pohti Journalistissa (7/2016) minäkertojan paikkaa.

Minä saa näkyä jutussa vähintään silloin, kun toimittajalla on selkeä rooli kuvaamissaan tilanteissa, hän kirjoitti. Milloin rooli olisi selvempi kuin silloin, kun toimittaja kertoo asiantuntijana omasta työstään?

Suomalaisten kirjailijoiden työn kuvauksista on koottu monta nidettä, ja elokuva- ja tv-töiden kylkeen tuotetaan ”näin tehtiin” -dokumentteja. Miksi myös uutisten, reportaasien ja henkilöhaastattelujen lukijoita ei kiinnostaisi tietää, miten jutut ovat syntyneet?

Tarinoiden takana olevien tarinoiden kertominen näyttää median kuluttajille, kuinka luovaa toimittajan työ on parhaimmillaan ja kuinka rutiininomaista ikävimmillään. Se valaisee myös, millä perusteilla aiheet ja näkökulmat valitaan.

Lisää kertomuksia jutun teosta, kiitos – silläkin uhalla, että ne saattavat olla kiinnostavampia kuin itse jutut.