Politiikka tunkee rikosuutisiin

Kun Suomeen tuli viime vuonna ennennäkemätön määrä turvapaikanhakijoita, paisuivat myös rasistiset puheenvuorot uudenlaisiin mittoihin. Ajat ovat kummat, ja se näkyy journalismissakin.

Journalistit ovat kuin kanarialintu kaivoksessa: raportoivat yleisölle yhteiskunnan ilmanlaadusta. Rikosjournalisteihin myrkyt kuitenkin vaikuttivat loppuvuodesta salakavalasti.

Marraskuussa muun muassa perussuomalaisten äänenkannattaja verkkolehti Suomen Uutiset paljasti, että eräässä raiskaustapauksessa poliisi epäili tekijäksi turvapaikanhakijaa. Useat muutkin mediat ovat kertoneet, ovatko rikoksista epäillyt turvapaikanhakijoita.

Viranomaisille turvapaikanhakijan henkilöys on lain mukaan salassa pidettävää tietoa. Sen paljastuminen voi aiheuttaa hengenvaaran hakijan sukulaisille tai jopa hänelle itselleen. Rikoksesta epäillyn nimi taas tulee poikkeuksetta julkiseksi joko oikeuskäsittelyssä tai kun esitutkinta on lopetettu.

Joulukuun alussa Helsingin poliisi järjesti tiedotustilaisuuden, jonka tarkoitus oli kertoa, että turvapaikanhakijoita epäillään noin kymmenestä raiskauksesta. (Tiedotustilaisuuden asialistalla oli näön vuoksi joku muukin aihe.)

Helsingin poliisipäällikkö pohti, pitäisikö lakia muuttaa niin, että poliisi voisi paljastaa epäillyn olevan turvapaikanhakija. Myös jotkut journalistit tuntuivat kaipaavan tällaista muutosta.

Suomen poliisi tutkii vuosittain noin tuhat epäiltyä raiskausta. Kun niistä kymmenkuntaa epäillään turvapaikanhakijan tekemäksi, turvapaikanhakijuudella on ani harvoin merkitystä itse asian kannalta.

Lisäksi media on aiemmin suhtautunut pidättyvästi hakijan etnisen taustan kertomiseen. Sen on katsottu aiheettomasti leimaavan kokonaisia kansanryhmiä.

Nyt nuo kymmenkunta tapausta saavat silti monet vaatimaan lain ja journalistisen käytännön muuttamista. Moiset vaatimukset eivät perustu journalismiin vaan vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen.

Journalistien tulee olla tiedon välittäjiä eikä tiedon pimittäjiä. Siksi poliittisten argumenttien naamiointi journalistisiksi perusteiksi sopii huonosti ammattikunnan työkalupakkiin.

Juttelin äskettäin kahden kokeneen ja arvostetun rikostoimittajan kanssa. Heistä toinen kertoo rikoksesta epäillyn etnisen taustan, jos sillä on merkitystä asian kannalta – ja useimmiten sillä hänen mielestään on. (Hän mainitsee jopa, jos epäilty on romani.)

Tämän kollegani mukaan kyse on juuri siitä, ettei toimittaja saa pimittää tietoja. Hän kertoo kaikki tiedossaan olevat seikat, jotka voivat selittää tekoa. Niihin kuuluu siis kansalaisuuskin.

Toissa vuonna ilmestyneen tutkimuksen mukaan maahanmuuttajat syyllistyvät Suomessa rikoksiin useammin kuin ei-maahanmuuttajat. Jos se on kollegani tarkoittama tekoa selittävä tekijä, niin mitä muita tietoja pitäisi kertoa?

Kerrotaanko, että epäilty on alkoholistiperheestä? Onko syytä mainita, että epäillyn koko lapsuus oli väkivaltainen?

Joulukuussa nähtiin käänteisesti, millaisiin journalistisiin ratkaisuihin etnisen taustan kertominen surkuhupaisimmillaan johtaa. Helsingin Sanomat kertoi joulukuussa, että ”suomalaista miestä” epäillään raiskauksesta Oulussa.

Rikostoimittaja, jonka kanssa keskustelin, hyväksyy tämänkin. Hänen mielestään raiskausuutisia luetaan nykyään niin, että tekijäksi oletetaan lähtökohtaisesti ulkomaalaista, eikä netin huhusivustojen saa antaa hallita ilmatilaa.

Ilmapuolustus on kuitenkin kehno peruste jo käytännöllisistäkin syistä. HS:n uutisen ensimmäinen kommentoija toteaa median menneen ”salailussaan ja vääristellyssään” niin pitkälle, että hän pohtii, onko epäilty suomalainen vai ”suomalainen”, ilmeisesti siis ulkomaalaistaustainen Suomen kansalainen.

Journalistinen järkeily näiden ihmisten ehdoilla on yhtä hyödyllistä kuin kuolleen lääkitseminen.

Toinen jututtamani rikostoimittaja on sitä mieltä, että etnisestä taustasta raportoimalla journalistit tosiasiassa antautuvat juuri sille, miltä hänen kollegansa pyrki välttymään: huhujulkaisujen vedätykselle. Elämöimällä kymmenestä turvapaikanhakijan tekemäksi epäillystä raiskauksesta todellinen seksuaalirikollisuuden mittakaava hämärtyy.

Maahanmuuttajien rikollisuudesta ei tietenkään silti tarvitse vaieta. Esimerkiksi maaliskuussa 2015 A-studion verkkosivuilla ilmestyi kattava juttu aiheesta, samoin MTV:n sivuilla syyskuussa.

Ruotsalaiset kollegat ovat käyneet samanlaista keskustelua. Se sai alkunsa, kun kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut eritrealaismies puukotti elokuussa kaksi ihmistä kuoliaaksi Västeråsin Ikeassa.

Poliisi ilmoitti tutkinnan alkuvaiheessa pitämässään tiedotustilaisuudessa, että teosta epäillään Eritrean kansalaista. Uutistoimisto TT toisti tiedon sähkeessään mutta huomautti asiasta toimituksille ja kehotti näitä halutessaan poistamaan tiedon uutisesta.

Ruotsalaisjournalistit ovat suhtautuneet epäiltyjen etnisen taustan julkaisemiseen äärimmäisen pidättyväisesti, mutta sielläkin on toisin ajattelevia.

Svenska Dagbladetin pääkirjoitustoimittaja Per Gundmundson tviittasi toivovansa, että epäiltyjen alkuperästä alettaisiin kertoa nykyistä useammin. Hänestä se on väkivaltaan vaikuttava tekijä.

Rikosjournalismia tutkinut journalistiikan dosentti Ester Pollack oli Ruotsin julkisen palvelun tv-yhtiön SVT:n haastattelussa eri mieltä.

Pollackin mielestä median on noudatettava eettisiä periaatteitaan. Se ei saa tehdä julkaisupäätöksiä sen perusteella, mitä netissä kerrotaan.

”Pitää olla vähän omapäinen ja antaa olla”, Pollack sanoo.

Mielenkiintoista on, miten asiaan suhtaudutaan Yhdysvalloissa, jossa media yleensä kertoo rikoksesta epäillyn (ja uhrinkin) nimen heti, kun se on tiedossa.

Journalistien tärkeimpiin ohjeistoihin kuuluva AP Stylebook neuvoo, ettei etnistä taustaa tule yleensä kertoa kuin poliisin etsimän henkilön tuntomerkkinä. Kun etsitty on poliisin hallussa, maininta pitää poistaa.

Yhdysvalloissa maahanmuuttajuuden käsite on toki toisenlainen kuin Suomessa. Ja vielä erilaisempi tilanne siellä on siksi, että maahanmuuttajien rikollisuus on useiden tutkimusten mukaan vähäisempää kuin ei-maahanmuuttajien.