Ääripäiden yhteentörmäys

En olisi uskonut vuosi sitten, että media raportoi päivästä toiseen maahanmuuton ongelmista ja maan rajojen kiristämisestä.

Tämähän on Ruotsi, humanitäärinen suurvalta, avoin ja suvaitsevainen yhteiskunta, jonka edellinen pääministeri kehotti kaikkia avaamaan sydämensä pakolaisille.

Vuosi sitten käydyissä valtiopäivävaaleissa maahanmuuttopolitiikka loisti poissaolollaan. Aihe ei ollut tärkeä mediassa tai vaalipuheissa. Paitsi ruotsidemokraateille, joita ei tavallaan laskettu.

Ruotsidemokraattien vaalimenestys muutti tilannetta. Mielipidekyselyiden mukaan kansalaiset pitävät maahanmuuttokysymystä tärkeänä ja media sen käsittelyä. Juttuja on tehty muun muassa koulujen ja kuntien vaikeuksista sijoittaa uusia maahantulijoita, paperittomista katulapsista ja kaduilla nukkuvista romanikerjäläisistä, turvapaikanhakijoiden vastaanottoon liittyvästä bisneksestä ja poliisin resurssipulasta.

Kun Välimeren pakolaiskriisi ylsi tänne Pohjolaan, maahanmuutto on hallinnut mediakeskustelua. Mutta miksi vasta nyt, ruotsalaismediassa kysellään. Miksi maahanmuutosta ei ole keskusteltu aiemmin, jolloin epäkohtiin olisi ehkä ehditty puuttua?

Syyllistä ei ole etsitty vain valtaapitävistä, vaan myös peilistä. Viime aikoina moni toimittaja on sanonut, että Ruotsissa on harjoitettu itsesensuuria maahanmuuttoasioissa.

Ilmiöön viitataan usein metaforalla åsiktskorridor – mielipidekäytävä. Käsitteen teki tunnetuksi valtiotieteilijä Henrik Oscarsson pari vuotta sitten. Se tarkoittaa rajoitettua tilaa, jonka sisälle julkisen mielipiteen on mahduttava. Jos toimittaja ei mahdu käytävään, hän menettää journalistisen uskottavuutensa.

Mielipidekäytävän ahtautta maahanmuuttokeskustelussa ovat valitelleet etenkin monet oikeistomedian pääkirjoitustoimittajat. Yksi tunnetuimmista ja kovaäänisimmistä on Göteborgs Postenin politiikan toimittaja Alice Teodorescu, itsekin siirtolaistaustainen. Hänen mukaansa Ruotsissa ei ole saanut avoimesti keskustella maahanmuutosta leimautumatta rasistiksi tai ruotsidemokraatiksi. Erityisen kiellettynä aiheena hän pitää keskustelua siitä, kuinka paljon maahanmuuttajia Ruotsin yhteiskunta kestää.

Samalla linjalla on ollut myös Hanne Kjöller Dagens Nyheterissä. Hänen mukaansa vasemmistomedia teilaa nopeasti kaikki maahanmuuton epäkohtiin tarttuvat arviot. Teilaamisen ”peruspakettiin” kuuluu toimittajan leimaaminen ruotsidemokraattien suuntaan kulkijaksi. ”Premiumpaketissa” matkustetaan 1930-luvun Saksaan saakka, Kjöller kirjoittaa.

Expressenin pääkirjoitustoimittaja Anna Dahlberg on puolestaan arvioinut, että Ruotsi pelkää totuuden puhujia. Hänen mielestään Ruotsissa esimerkiksi tutkija ei saa sanoa, että laajamittainen maahanmuutto ja hyvinvointivaltio eivät sovi yhteen.

Dahlberg on myös syyttänyt sosiaalidemokraatteja lähellä olevaa Aftonbladetia siitä, että Ruotsin julkinen keskustelu on krampissa.

Vasemmistomediassa ulostuloja on pidetty hurskasteluna. Niiden tarkoituksena on pidetty pyrkimystä normalisoida rasismia ja pedata poliittisesti eristettyjen ruotsidemokraattien hallituskelpoisuutta. Vasemmistomediassa on myös kyseenalaistettu koko mielipidekäytävän olemassaolo ja korostettu mielipiteiden eroa.

Esimerkiksi Aftonbladetin pääkirjoitustoimittajan Karin Petterssonin mielestä Expressenin kollega Dahlberg on oikeistointoilija, joka kalastelee klikkauksia ja ”aktivoi spekulatiivisella retoriikallaan koko netin rasistikaartin”.

Suomalaisen median kasvatille tämä keskustelu näyttäytyy kiivaana ja värikkäänä. Henkilökohtaisiakaan sivalluksia ei säästellä. Toisin kuin Suomessa, pääkirjoitukset ovat Ruotsissa yleensä toimittajien omissa nimissä ja monet pääkirjoitustoimittajat ovat vaikutusvaltaisia julkkiksia.

Usein kiistat jatkuvat printin jälkeen myös televisiossa ja Twitterissä tai niistä tehdään seuraavan päivän uutisia.

Marraskuun alussa mielipidekäytäväkeskustelu sai aivan uutta puhtia, kun Expressenin Charlotte Marteus kirjoitti hätkähdyttävän omakohtaisen pääkirjoituksen otsikolla ”Minä olen mielipidekäytävä”.

”Minä olen itse ollut pystyttämässä käytävää, joka on estänyt rakentavan keskustelun maahanmuutosta ja integraatiosta”, Marteus kirjoittaa.

Hän kertoo aloittaneensa käytävän rakentamisen jo vuonna 2002, jolloin ruotsidemokraatit tulivat maan poliittiselle kartalle ja Tanskasta levisi Ruotsiin kaikuja islamfobiasta.

Marteuksen mukaan hänen tehtävänsä toimittajana oli kaksijakoinen: yhtäältä piti varoittaa yleisöä ruotsidemokraateista ja haukkua ”maalaistollot”, jotka harkitsivat puolueen äänestämistä.

Toisaalta piti lyödä niitä muita toimittajia tai debatoijia, jotka kirjoituksillaan tai sanavalinnoillaan saattoivat normalisoida ruotsidemokraattien esiin nostamaa problematiikkaa. Piti lytätä esimerkiksi kaikki tekstit, joissa kyseenalaistettiin Ruotsin kykyä selviytyä suurista pakolaismääristä lyhyessä ajassa.

Marteuksen mielestä mielipidekäytävästä on ollut hyötyäkin; ”Ruotsista ei ole tullut Tanskaa”, hän iloitsee. Mutta toteaa lopuksi, että käytävä on tullut maalle hyvin kalliiksi ja peittänyt yhteiskunnan ongelmia, jotka olisi pitänyt huomata jo kauan sitten.

Moneen muuhunkin ”porvarilliseen” pääkirjoitukseen sisältyy näkemys, jonka mukaan keskustelu maahanmuuton kielteisistä ilmiöistä on Ruotsissa rinnastettu ruotsidemokraattien agendaan taipumiseksi. Sen on pelätty hyödyttävän puoluetta ja ruokkivan rasismia. Ja siksi sitä on vältelty.

Marteuksen kirjoitus poiki paljon jakoja ja keskustelua sosiaalisessa mediassa. Aftonbladetissa kirjoitusta luonnehdittiin teennäisen omakohtaiseksi ja Marteusta arvosteltiin siitä, että hän tekee numeron itsestään eikä oikeista asioista.

Tilausta itsetutkiskelulle ilmenee Aftonbladetin kyselytutkimuksesta, jossa eri maiden toimittajilta tiedusteltiin näkemyksiä Ruotsin pakolaispolitiikasta ja -keskustelusta. Tanskasta tuli vastaus, että ruotsalaisista on tullut humanismin orjia. Norjalaisen VG:n toimittaja puolestaan totesi, ettei Ruotsissa näytä olleen lupaa keskustella maahanmuuton ongelmista, ja että kannen paneminen keskustelulle on vaarallista.

Kansi ei enää ole kiinni, ja ”mielipidekäytävä” on paljon tilavampi kuin vuosi sitten, mutta yksi aihe ei käytävälle mahdu: ruotsidemokraattien poliittisesta eristämisestä ja paaria-asemasta ei valtame- diassa keskustella.