Toni Rasinkangas, 43, sai huhtikuun alussa Kuvajournalismi 2024 -kisassa palkinnon Vuoden henkilökuvasta. Hän otti voittokuvan Hämeen Sanomien juttukeikalla. Juttu käsittelee lasten uimataitoa ja uimaopettaja Katariina Linhan työtä.
Kuvassa on Linhan yksityisoppilas Veeti, 4. Kuva näyttää taidekuvalta. Se on kuitenkin lähtökohdiltaan täysin journalistinen, Rasinkangas sanoo.
”Lapsethan eivät tee, mitä käsketään, vaan elävät ihan omaa elämäänsä. Jouduin keikalla vähän miettimään, miten hoidan tämän ja yritänkö vielä ohjata häntä. Lopulta päätin vain seurata, mitä hän tekee ja kuvata”, Rasinkangas sanoo.
”Onneksi siihen oli aikaa. Monesti kuvaamiseen on vain muutama minuutti, mutta nyt olimme altaassa reilu puoli tuntia.”
Keikan loppupuolella Rasinkangas huomasi, että vesi heijastaa uimarin kuvajaista myös pinnan alla. Voittoruutu on kuva siitä. Jutussa julkaistiin samantyyppisiä kuvia mutta ei myöhemmin voittoisaksi osoittautunutta ruutua.
”Kuvasta tuli niin kryptinen, että en edes tarjonnut sitä lehdessä julkaistavaksi.”
Myös uimaopetusjutun teksti on Rasinkankaan käsialaa. Hän työskentelee Hämeen Sanomissa valokuvaavana toimittajana.
”Parhaimmillaan se tarkoittaa, että kun keksin tai saan jutunaiheen, pystyn samalla sekunnilla alkaa ideoida kuvapuolta. Muut kuvaajat saattavat saada aiheen tai briiffauksen vasta juuri, kun lähtevät keikalle”, Rasinkangas sanoo.
Nykyisin Rasinkangas kuvaa vain omiin juttuihinsa. Tarvittaessa hän saa juttukeikalle mukaan kuvaajan. Jossain vaiheessa työnantaja halusi Rasinkankaan kuvaavan kaikki omat keikkansa, kun hän kerran osasi ja oli kuvaamisesta innoissaan. Etenkin perusteellista haastattelua vaativilla keikoilla työt kuitenkin söivät toisiaan.
”Jos kuvaan ja toinen kertoo samaan aikaan jotain, se menee ihan ohi. En kuule mitään, kun kuvaan.”
Kun tekeillä on samaan aikaan monta isoa juttua, kaikkien kuvavalinnoille ja kuvien käsittelylle olisi vaikea löytää aikaa. Silloin kun Rasinkangas sekä kirjoittaa että kuvaa, hän ottaa mahdollisimman vähän kuvia.
”On eri asia valita sadasta kuin parista kymmenestä kuvasta.”
Rasinkankaan päätyö on kirjoittaa juttuja. Silti hän kokee itsensä enemmän kuvaajaksi kuin kirjoittajaksi. Jo vuonna 2011 hän haki ensimmäiseen työharjoitteluunsa Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin nimenomaan kuvaajaksi.
”Mutta sitten minut lähetettiin juttukeikalle heti ensimmäisenä päivänä, ja siitä lähtien olen ollut myös toimittaja.”
Rasinkankaan mielestä asioita on helpompi ajatella kuvina kuin tekstinä etenkin silloin, kun pään kovalevy on juttujen asioita täynnä. Kuvaamisessa miellyttää myös se, että se tapahtuu enemmän hetkessä kuin toimittajan työ.
”Toimittaja taustoittaa ennen keikkaa ja vääntää haastateltavien kanssa sen jälkeen. Jossain vaiheessa olin siitä jopa vähän kateellinen kuvaajille. Mutta sitten Hämeen Sanomien kuvaajat ulkoistettiin”, Rasinkangas sanoo.
Vuoden henkilökuvan Rasinkangas kuvasi ”kakkoskamerallaan”. Se on hiljattain hankittu pokkari, johon hänellä on vedenpitävä kotelo. Rasinkangas on tyytyväinen siihen, miten suorituskykyinen kamera on verrattuna alkuvaiheen digikameroihin, joilla hän opetteli kuvaamaan. Toisaalta kalusto on todellakin vain osa kuvaamista.
Rasinkangas on monta kertaa urallaan kuullut, että noin hienolla kameralla saa varmaan hienoja kuvia.
”Ihan kuin tämä olisi vain napin painamista. Toimittajalta kukaan ei ole tullut kysymään, millaista näppäimistöä käytät.”
Rasinkangas kiinnostui valokuvaamisesta ensimmäisen kerran lukioaikoina. Myöhemmin hän opiskeli media-assistentiksi Hyriassa Riihimäellä. Opintoihin kuului myös valokuvaamista. Sen jälkeen hän on opetellut sitä lisää itsekseen ja töissä.
”Olen myös kysellyt kokeneemmilta neuvoja ja miettinyt muiden kuvista, miten nämä on tehty.”
Kuvakisoihin Rasinkangas alkoi osallistua noin kymmenen vuotta sitten. Ensin palkintoja tuli kansainvälisistä kisoista, viimeksi vuonna 2023 kaksi kultaa ja pronssia Le Prix de la Photographie de Paris -kisasta. Kuvajournalismikisaan Rasinkangas osallistui nyt kolmannen kerran.
Aluksi kisaaminen tuntui Rasinkankaasta tärkeältä siksi, että monella kollegalla oli valokuvaamiseen enemmän koulutusta kuin hänellä.
”Halusin näyttää, että osaan ja saada hyväksyntää tekemiselleni. Vuosien saatossa tarve on loiventunut. Ehkä menestyksen takia tai ihan siksi, että olen huomannut, että ei tätä kisojen takia tehdä”, Rasinkangas sanoo.
”Olen myös aika kilpailuhenkinen. Painin nuorena kilpaa 15 vuotta. Ehkä haen nyt samaa jännitystä ja dopamiinimyrskyä kuvakisoista.”
Kun Rasinkangas sai kuulla ottaneensa Vuoden henkilökuvan, hän ajatteli samaan aikaan ”vau ja mitä helvettiä”. Hän oli lähettänyt kisaan useamman mielestään hyvän vesikuvan ja miettinyt, että joku niistä voisi saada kunniamaininnan. Sarjan voitto oli iso juttu.
”Kisassa puhutaan kuitenkin vuoden lehtikuvista, ja voittajat pääsevät mukaan kautta aikain aika pieneen palkittujen porukkaan. Siinä tulee Suomen mittakaavassa ’nähdyksi’.”
Palkinto on Rasinkankaalle merkityksellinen myös siksi, että se tuli vesiaiheisesta kuvasta.
Lapsuudessaan Rasinkangas rakasti vedessä pulikoimista. Aikuisena hän löysi veden taian uudestaan laitesukelluskurssilla. Kurssille Rasinkangas hakeutui vuonna 2018 kuntouttamaan itseään burnoutista.
”Kuulostaa pähkähullulta, että kun olet jo valmiiksi ihan kierroksilla ja piuhat solmussa, vedät itsesi pinnan alle, joka on kokonaan uusi ja tosi pelottava maailma ennen kuin siihen tottuu. Ja hengittämään luonnottomalla tavalla jonkun tutin läpi”, Rasinkangas sanoo.
Veden alla hän kuitenkin koki hetkiä, jolloin ympärillä oli täydellinen rauha.
”Vedestä löysin kohtumaisen paikan.”
Korona-aikana Rasinkangas alkoi sukeltaa ilman varusteita. Veden alla kuvaamisen hän aloitti vuosi sitten keväällä. Siinä häntä viehättää etenkin se, että vaikka kädessä on digitekniikkaa, inhimilliset rajat tulevat nopeasti vastaan.
”Kyse on siitä, kuinka kauan vedessä pystyy olemaan. Siinä joutuu kunnioittamaan luontoa ja miettimään, mitä asioita pystyy hallitsemaan.”
Rasinkangas kuvaa mielellään luonnonvesissä, myös kylmissä. Avantouinnin pariin hänet johdatti alkujaan tyttöystävä. Parhaillaan Rasinkangas kokoaa vesikuvistaan näyttelyä. Se avautuu Hämeenlinnassa 3. toukokuuta.
Näyttelyn nimi on Vierailijat. Rasinkangas toivoo sen herättävän ajatuksia ihmisen suhteesta veteen, luontoon, itseensä ja toisiin.
Moni näyttelyn kuvista on Rasinkankaan työkeikoilta. Yhdessä niistä seisoo mies uimahoususillaan ruumisarkun muotoisen avannon äärellä. Hän on Magnus Appelberg, joka opettaa ihmisille mielenhallintaa kylmävesialtistuksen kautta.
Appelberg on niin tottunut kylmässä vedessä olija, että kuvausaikaa olisi ollut runsaasti. Rasinkangas oli ajatellut kuvata häntä pinnan alta kuivapuvun ja lisäpainojen avulla.
Lisäpainoja oli kuitenkin mukana liian vähän, ja vesi oli niin sameaa, ettei Rasinkangas uskaltanut sukeltaa jään alle.
”Kun avasin kuvia koneella, tunsin, kuinka kortisolitasot ja verenpaine nousivat ja päänahka kiristyi.”
Sellaisina hetkinä Rasinkangas on opetellut ajattelemaan, että täydellistä keikkaa tärkeämpi näyttö on alalle työllistyminen. Ja työpaikka, jossa saa suunnitella omat kuvauksensa. Ja että senkin jälkeen kyseessä on lopulta työ, ei koko elämä.
Näyttelyn pääkuvaksi Rasinkangas valitsi uimari-Veetin kuvan jo ennen kuin tiesi, että siitä tulee Vuoden henkilökuva. Häntä viehättää kuvassa etenkin se, että sitä joutuu vähän aikaa katsomaan ennen kuin se alkaa avautua.
”Lisäksi se edustaa tulevaisuutta. Kuvattava on näyttelyn kuvien ihmisistä nuorin. Hän on uutta sukupolvea.”
Uusimmassa lehdessä
- Pitääkö journalismin valita puolensa, jotta maailma pelastuisi? Journalistin toimittaja Manu Haapalainen kysyi itseään viisaammilta.
- Marjaana Varmavuori haluaa saada ihmiset saman pöydän ääreen
- Paikallisen median pitää vaalia paikallista keskustelua
- Jobbet som lokalreporter gav otippat socialt trumfkort