Journalismi

Suomalaisten rocklehtien suuri yksinäinen täyttää 50. Mitä Soundista on enää jäljellä?

”Kuuden kuukauden irtisanomisaika työvelvoitteella ei mennyt helposti”, sanoo musiikkilehti Soundin entinen päätoimittaja Mikko Meriläinen.

”Työmotivaatio oli välillä aika nollissa. Mutta ei se lukijoille saa näkyä.”

Meriläinen oli tammikuussa 50 vuotta täyttävän Soundin päätoimittaja vuodesta 2013 tämän vuoden marraskuun puoliväliin saakka. Kustantaja Pop Media kertoi hänen irtisanomisestaan toukokuussa.

Tammikuussa 1975 Tampereella perustettu Soundi on aina ollut suomalaisista aikuisille suunnatuista musiikkilehdistä suurin. Se on kirjoittanut suurta yleisöä kiinnostavista artisteista, Suomi-rockin tähdistä. Samaan aikaan Soundi on onnistunut pitämään linjansa virkeänä nostamalla esiin myös valtavirrasta poikkeavaa, kiinnostavaa ja omaehtoista musiikkia.

Lehti työllisti toimituksessaan enimmillään päätoimittajan lisäksi kuusi ihmistä.

Nykyisin Soundin toimitus koostuu ainoastaan päätoimittajasta, ja lehti on ohentunut. ­Journalisti kirjoitti tammikuun 2023 numerossa kustantaja Pop Median palkkiopolitiikasta. Yhtiö saattoi maksaa jutuista vain yhdeksän euron kirjoituspalkkion.

Soundi on nykyisin suomalaisen rocklehdistön suuri yksinäinen. Pop Media osti sen kilpailijat Rytmin ja Rumban, ja lakkautti ne vuosina 2014 ja 2019. Ilmaisjakelulehti Sue lopetti vuonna 2014.

Pop Media tarjosi Meriläiselle ­mahdollisuutta jatkaa Soundin tekemistä freelancerina, mutta ­aiempaa pienemmällä palkkiolla. Meriläinen ei ollut tähän halukas, ja joulukuun numerosta alkaen Soundia tekee Pop Median metallilehti Infernon päätoimittaja Matti Riekki.


Meriläinen kertoo haaveilleensa Soundin päätoimittajan työstä jo nuorena. Unelmasta ­tuli ­totta vuonna 2013, kun hän korvasi eläkkeelle jääneen, lehteä 38 vuotta päätoimittaneen Timo ­Kanervan. Meriläinen oli kuulunut lehden tekijäkaartiin vuosituhannen vaihteesta saakka, ensin freelancerina ja vuodesta 2011 toimitussihteerinä.

Meriläinen sai johtaakseen hyvin erilaisen Soundin, kuin mihin oli mennyt töihin. Vuoteen 2013 saakka Soundia kustansi A-lehdet. Lehdellä oli hieno toimitila Tampereen keskustorilla. Kuukausipalkkaisia toimittajia oli päätoimittajan lisäksi neljä ja taittajia kaksi.

Heti päätoimittajan vaihdon jälkeen lehti myytiin Pop Medialle. Meriläisestä tuli toimituksen ainoa kokopäiväinen työntekijä. Pop Media leikkasi avustajabudjettia rajusti.

Lehteä on tehty Meriläisen aikana pitkälti freepohjalta. Muutos oli shokki, hän sanoo.

”Se oli kauhea tilanne, kun kaikki muut irtisanottiin.”

Meriläinen päätti kuitenkin sopeutua ja tehdä töitä annetussa raameissa.

”Ymmärrän, ettei rockiin erikoistunut printtimedia ollut enää niihinkään aikoihin kultakaivos.”

Soundia ovat pitäneet hengissä lukijoiden ­uskollisuus ja puoli-ilmaiseksi työskennelleiden kirjoittajien into uutta musiikkia kohtaan. ­Meriläinen sanoo joutuneensa jättämään vaivalloisemmat seuranta- ja ilmiöjutut pois.

”Eihän niitä kehtaa Soundin palkkiotasolla pyytää”, Meriläinen sanoo.

”Olen silti ylpeä työn jäljestä, samoin hyvän ja tiivishenkisen kirjoittajakunnan vaalimisesta. ­Onnistuin tekemään haluamani kaltaista lehteä.”

Osa Soundin lukijoista suhtautui lehden linjaan konservatiivisemmin kuin päätoimittaja. Lukijoille on tärkeää, että Soundi on kallellaan rockiin ja erityisesti raskaaseen rockiin.

”Tilasin vuonna 2013 jutun Robinista. Palautetulva oli järkyttävä! Hiukan säikähdinkin, että ­onko tämä näin vakavaa”, Meriläinen sanoo.

Vaikka musiikkijournalismiin liittyy tietty subjektiivisuus, lehteä ei tehdä sen tekijöille, ­Meriläinen sanoo.

”Tilasin juttuja Sabatonista, joka on minusta hirveintä mahdollista musiikkia. Kerran laitoin kanteen Volbeatin. Vihasin itseäni.”


Maailmalla rockin printtiaikakauslehdet kuten Mojo, Classic Rock ja Uncut heijastelevat printin ­lukijakunnan vanhenemista paljon Soundia suoremmin. Se on yhä ajankohtaisuuteen painottuva rocklehti. Kansainväliset verrokit taas ovat enimmäkseen nostalgialehtiä. Meriläinen myöntää, ­että vastaavaa ratkaisua on mietitty Soundissakin.

”Lehdessä on ollut sitäkin osastoa, ­esimerkiksi juttusarja klassisista suomirock -albumeista. ­Mutta Suomi on pieni maa. Montako juttua Eppu Normaalista voi enää tehdä?”

Pitkää tulevaisuutta Meriläinen ei printti-Soundille enää povaa. Lehden tekeminen alkaa ­olla mahdotonta, kun resursseja pienennetään koko ajan.

”Lukijat ovat uskollisia, joten ehkä se muutaman vuoden voi porskuttaa.”

Miksi nimenomaan printtilehti on tärkeä?

”Printti säilöö tekohetkensä. Siksi on tärkeää olla esimerkiksi laaja levyarvio-osuus: se tallentaa näkymän tiettyyn aikaan. Nettijulkaisuissa näin ei käy.”

Meriläinen toivoo hyvälle ystävälleen Matti ­Riekille menestystä työssään.

”En usko, että päätoimittajan vaihdos tekee lehdelle pahaa”, Meriläinen sanoo.

”Väistämättä tässä alkoi jo rutinoitua, ja turhautua tiettyjen aiheiden toistuvuuteen.”

Manserock ja Soundi kuuluvat yhteen. Timo Kanerva (vas.), Mikko Meriläinen ja Matti Riekki kuvattiin Tampereen Tullikamarin Klubilla.

Soundia vuodesta 1975 vuoteen 2013 päätoimittaneelle Timo Kanervalle lehti on edelleen rakas elämäntyö. Pitkä rupeama päätoimittajana hakee vertaistaan suomalaisten aikakauslehtien historiassa.

Soundin nykykunto saa kuitenkin ­Kanervan surulliseksi, vihaiseksikin. Hän sanoo selaavansa postiluukusta kolahtavan lehden ­pahoilla mielin.

”Pop Media on säästänyt minun aikani jälkeen kaikesta. Markkinointi lopetettiin heti, eikä lehden levikin eteen ole tehty mitään. Levikintarkistuksesta he irtautuivat heti, eikä lukijatutkimuksiakaan ei ole tehty vuosiin.”

Kanerva on ylpeä siitä, että Soundi maksoi hänen aikanaan kirjoittajille kunnollisia ­palkkioita, toisin kuin esimerkiksi helsinkiläiskilpailija ­Rumba.

”Pidän erittäin huolestuttavana, että Soundin palkkioilla ei enää aikoihin ole saanut vuokraansa maksettua tai ostettua ruokaa”, Kanerva sanoo.

Kanerva perusti Soundin vuoden 1974 marraskuussa yhdessä Pekka Markkulan ja Waldemar ­Walleniuksen kanssa, heti sen jälkeen, kun kolmikko oli irtisanoutunut lyhytaikaiseksi ­jääneestä Musasta. Ensimmäinen Soundi ilmestyi tammikuussa 1975. Kanervan mukaan Suomessa oli valtava aukko oikeasta tiedosta popmusiikin suhteen.

”Ennen Musaa oli vain Suosikki, ja hehän keksivät juttuja omasta päästäänkin”, Kanerva sanoo.

Suosikki oli 1960-luvulla raportoinut muun muassa Elviksen keksitystä Suomen-vierailusta ja The Beatlesin jäsenten mukamas ­suomalaisista vaimoista.

Musan kustantajaa kuitenkin kiinnosti lähinnä lehden toimitukselle vinoileminen. Nuoret miehet eivät sitä jaksaneet kuunnella, vaan päättivät lähteä omilleen. 24-vuotiaana uskaltaa mitä vain, Kanerva sanoo.

”Kustantaja huusi lähtiessämme, että olette kolmen kuukauden päästä konkurssissa.”

Näyttämisenhaluinen tekijäporukka vuokrasi kämpän Valkeakoskelta Tampereelle ­muuttaneelle Walleniukselle ja hänen perheelleen. Soundia alettiin tehdä Walleniusten olohuoneessa.

”Meillä ei ollut mitään. Ensimmäisenä päivänä kävin ostamassa kirjoituskoneen”, Kanerva kertoo.

Heti aluksi Kanerva otti yhteyttä myös sarjakuva­piirtäjä-gonzotoimittaja Juho Juntuseen.

Kulttihahmoksi noussut Juntunen piirsi vuosikymmenten ajan Soundiin roiseja sarja- ja pila­kuvia ja kirjoitti muun muassa omintakeisia reportaaseja manserock -yhtyeistä. Kanerva luonnehtii Juntusta tärkeimmäksi yhteistyökumppanikseen.

”Innostuimme samoista asioista. En suitsinut Juhon anarkismia”, Kanerva sanoo.

”Loimme hänestä ja Walleniuksesta tarkoituksella nimitoimittajia, eräänlaisia rocktähtiä. Juntunen jonkin verran kärsikin rajusta imagostaan.”

Soundin toimitus 1975: Waldemar Wallenius (vas.), Pekka Markkula, Jussi Niemi, Jukka Nummelin ja Timo Kanerva. Kuva: Maija Kanerva.

Soundin menestys kytkeytyi Tampereeseen ja manserockin nousuun. Yhteistyö Kari ”Epe” Heleniuksen musiikki-imperiumin kanssa oli tiivistä ja hedelmällistä alusta saakka. Helenius omisti sekä levy-yhtiö Poko Rekordsin että levykauppa Epe’s Music Shopin. Ilmoittelu Soundissa mahdollisti Heleniukselle levymyynnin kasvun ja Soundi sai hänestä vakituisen ilmoittajan.

”Helenius maksoi kolmen ensimmäisen Soundin ilmoitukset etukäteen. Siitä rahasta se kirjoituskonekin ostettiin”, Kanerva naurahtaa.

Symbioosi Pokon ja Epesin kanssa on nykyajasta katsoen poikkeuksellisenkin tiiviin oloinen. Helenius muun muassa kirjoitti Soundiin salanimellä Pertti Ström.

Kanervan mukaan journalistinen ­integriteetti kuitenkin säilytettiin. Poko jopa kärsi siitä, että oli ”liian” lähellä Soundia, hän sanoo.

”Pidin tarkoituksella etäisyyttä Epeen. Wallenius haukkui muun muassa (Pokon julkaiseman) Eppu Normaalin Soundissa aivan pystyyn, moneen otteeseen. Pantse Syrjä ei moikannut minua puoleentoista vuoteen, kun itse lyttäsin Eppujen Cocktail Barin.”

Silti manserockin tulevia aatelisia pidettiin myös lähipiirissä, Kanerva kertoo.

”Kun ensimmäistä tai toista numeroa postitettiin tilaajille, meillä oli muun muassa Lindholmin Dave ja Leskisen Juice talkoissa liimaamassa osoitetarroja.”

Leskinen myös kirjoitti Soundiin, muun muassa kirja- ja konserttiarvioita.


Alussa oli silti talousvaikeuksiakin. Kustantaja Lehtijussissa todettiin, että lehti ei tuota tarpeeksi ja toimitusta on supistettava. Kanerva keksi ratkaisuksi kirjasarjan Soundi-kirjat. Kirjat myivät sen verran hyvin, että toimitus sai jatkaa ennallaan. Kanervan mukaan lehti ei olisi pysynyt hengissäkään ilman Soundi-kirjoja.

”Esimerkiksi Esa Saarisen ja Jan Blomstedtin Punk-akatemia oli vuoden 1980 puhutuimpia kirjoja”, Kanerva sanoo.

”Huomiota herätti myös Hunter S. Thompsonin Suuri hainmetsästys. Juntusen Tuuliajolla oli menestys. ”

Soundi kasvoi jo 1980-luvun alussa väkilukuun suhteutettuna maailman suurimmaksi musiikki­lehdeksi. Vuonna 1985 sitä myytiin jo kappalemääräisestikin enemmän kuin mitään toista mannermaista musiikkilehteä.

Syynä oli kyky omaksua uudet musiikkityylit, esimerkiksi 1970-luvun punk rock, Kanerva sanoo. 1980-luvun supertähtiyhtye Hanoi Rocksista ­Soundi teki viiden sivun jutun jo yhtyeen ensimmäisen singlen jälkeen.

1990-luvulla eteenpäin katsomisen kannalta tärkeää oli nuorempaa polvea edustaneen Tero Alangon palkkaaminen toimitussihteeriksi.

”Hän jaksoi seurata uusia asioita, kun en enää itse jaksanut”, Kanerva sanoo.

Alkuaikojen tekijäporukka oli tiivis yhteisö, jossa ajatukset ruokkivat toisiaan. Touhu oli hauskimmillaan 1980-luvulla, Kanerva muistaa.

”Jokainen päivä oli seikkailu.”

Silmiinpistävää tekijäporukassa on kuitenkin naisten puuttuminen. Oliko aika tosiaan niin erilainen?

”Rocklehtien kirjoittajat olivat tuolloin kaikkialla maailmassa miehiä. Myös lehtien lukijat olivat suurimmaksi osaksi miehiä”, Kanerva ­sanoo.

”Etsin naiskirjoittajia ihan tosissani. Muutama kirjoitti jutun, jokunen montakin, mutta useimmiten he saivat töitä muualta.”


Matti Riekki aloitti Soundin ruorissa marraskuun alkupuolella. Ainakin kevääseen asti hän jatkaa myös Infernon päätoimittajana.

”Hyvällä aikataulutuksella pystyn kyllä hoitamaan nämä”, Riekki sanoo.

Kuten Meriläiselle, Pop Media tarjosi myös Riekille vaihtoehdoiksi lehtien tekemisen ulkoistettuna tai töiden loppumisen. Riekin elämäntilanteeseen uusi järjestely sopi hyvin.

”Mietin asiaa pitkään, mutta media-alan tilanteen tietäen päätös oli lopulta helppo. En edes tiedä, mistä olisin uusia töitä katsellut. Olen tottunut editoimaan ja oikolukemaan koko lehden itse, se sopii minulle hyvin.”

Riekki on uudesta tehtävästä aidosti innoissaan. Hän korostaa, ettei ole puritaaninen metallimusiikin ystävä, vaikka Infernon päätoimittamista tulee keväällä täyteen jo 20 vuotta.

”Enemmän minun levyhyllyni Soundilta kuulostaa.”

Riekki sanoo tekevänsä rakastamaansa työtä ja tottuneensa jo Infernossa sisältöbudjettien kanssa kituutteluun.

”Nyt lehden ilmestyminen ainakin saa jatkua.”

Riekki ei suunnittele Soundin sisältöön suuria uudistuksia. Nimekkäimmistä kirjoittajista muun muassa Arttu Seppänen ja Asko Alanen lopettivat Meriläisen lähdön yhteydessä.

Budjetti laskee joka tapauksessa entisestään. Riekin ajatuksena on karsia pois ainakin lehden uutisaukeama.

”Sen sijaan pitkiä, syviä juttuja pidän printille ominaisena ja nautittavana vastaparina nettisälälle”, Riekki sanoo.

Riekki sanoo tiedostavansa, etteivät painetun lehden lukijat ole nuoria.

”Ajattelen, että he arvostavat printissä ­samoja asioita kuin minä. Rauhoittumista ja syventymistä. Minulla on tällainen romanttinen ajatus, ja miksi ei saisi olla!”

Riekki on printti-Soundin suhteen optimisti.

”Kustantaja on minulle sanonut, että Soundia tehdään vielä vuosia. En voi muuta kuin luottaa siihen.”

11/1974. Timo Kanerva, Waldemar Wallenius ja Pekka Markkula lähtevät Musa-lehdestä perustamaan Soundia.

1/1975. Ensimmäinen Soundi ilmestyy. Vuoteen 1977 ­asti lehteä kustantaa Avoin yhtiö Markkula & Wallenius.

1977. Kustantajaksi tulee Lehtijussi Oy (myöhemmin Fanzine Oy).

1978. Soundi-kirjat perustetaan laajentamaan tarjontaa ja tukemaan lehden taloutta.

5/1992. Kustantaja menee konkurssiin ja Soundin ilmestyminen lakkaa ­hetkeksi.

6/1992. Uudeksi kustantajaksi tulee A-lehdet. Soundin ilmestyminen jatkuu syksyllä 1992.

5/2013. Timo Kanerva jää eläkkeelle. Hänen seuraajanaan aloittaa Mikko Meriläinen.

9/2013. A-lehdet myy Soundin Pop Medialle. Meriläinen jatkaa, muu toimitus irtisanotaan.

5/2024. Pop Media irtisanoo Meriläisen

11/2024. Mikko Meriläisen viimeinen Soundi ilmestyy

­12/2024. Päätoimittajana aloittaa Matti Riekki.

1/2025. Soundi täyttää 50 vuotta.