Otsikko Helsingin Sanomissa kuluvan vuoden alkupuolella: ”Markkinat odottavat korkojen laskevan roimasti”.

Aloin miettiä markkinoita. Niillä on journalistisissa teksteissä monia mielialoja. Markkinat pelkäävät, odottavat, ennustavat, aliarvioivat ja pakottavat.

Markkinat vaikuttaa olevan sen sortin toimija, että ehkä se pitäisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Eräässä otsikossa Markkinat kiittivät Fortumia siitä, että Fortum möi Uniperin Saksalle. Kiittääköhän Markkinat käsipäivää? Miltä Markkinoiden käsi näyttää, onko se siro vai ryhmyinen?

Entä minkä näköinen on Inflaatio, joka tulee, uhkaa ja usein syö asioita uutiskielessä. Varmaan se on lihava tai ainakin vahva, koska se myös kurittaa taajaan.

Korot-niminen tyyppi taas vaikuttaa epävakaalta luonteelta. Se laskee ja nousee mielivaltaisesti. Kasvu on ihanista ihanin hammaskeiju, jota odotellaan saapuvaksi.

Kaikki nämä hahmot vaikuttavat kuluttajiin ja kotitalouksiin, jotka ristivät kollektiivisesti kätensä ja rukoilevat, että Markkinat, Korot, Inflaatio ja esimerkiksi Taantuma eivät riehaantuisi ja suuttuisi.

Talousjournalismi on usein kuin satukirjaa lukisi.

---

Talousjargonilla on paikkansa tutkimusmaailmassa ja vain talouteen keskittyvissä julkaisuissa. Niissä lukijan voi olettaa osaavan katsoa termien taakse.

Iso osa talouteen liittyvästä päivittäisuutisoinnista Yleä ja Hesaria myöten on kuitenkin tarinaa siitä, kuinka taantuma tulee päälle kuin hurrikaani, korot vain nousevat ja kuluttajat ja kotitaloudet reagoivat siten tai täten.

Tekee mieli huutaa Puoli yhdeksän uutisille: keistä te oikein puhutte, kun puhutte kuluttajista? En minä ainakaan identifioi itseäni kuluttajaksi.

Passivoivassa talousuutisoinnissa on kyse toimittajien laiskuudesta.

Toimittajan on helppoa puhua markkinoista ja inflaatiosta kuin jumalasta. Niiden taakse on helppo mennä, koska silloin ei tarvitse kysyä, kuka oikeasti toimii. On helppoa puhua kuluttajista, sillä silloin ei puhuta oikeastaan kenestäkään. Tai ehkä toimittaja kuvittelee, että tämä on ok, koska näin on aina tehty, näin talousjournalismia tehdään.

Oli syy mikä hyvänsä, selitysvoima jää surkeaksi, kun toimittaja ei viitsi, halua, tajua tai ehdi mennä ilmiön taakse ja selventää, kuka oikeasti toimii, missä ja miksi.

Suurin osa ihmisistä toki tietää, että talouden ilmiöt eivät ole hallitsemattomia, ja että kaikki taloudessa tapahtuva johtuu ihmisten toiminnasta. Mutta vaikka tietäisi tämän, kieli vaikuttaa alitajuisesti.

---

Kielitieteestä tutun Sapirin-Whorfin hypoteesin mukaan henkilön käyttämän kielen ja hänen maailmankuvansa ja ajattelunsa välillä on kiinteä yhteys. Tunnettu esimerkki on George Orwellin Vuonna 1984 -kirja. Siinä valtaapitävät poistavat haitallisia sanoja. Kun jollain asialla – vaikkapa vallankumouksella tai vapaudella – ei ole nimeä, sitä ei voi kuvitella. Sitä ei ole olemassa, eikä se voi toteutua.

Asia ei toki ole ihan aivan näin suoraviivainen: kielitieteilijöiden mukaan kieli ei ole rajoittava pakkopaita. Silti toimittajan tapa puhua tai kirjoittaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Siksi hyvät toimittajat karttavat passiivirakennetta. Se häivyttää toimijan.

Kun toimittajat elollistavat abstrakteja, talouteen liittyviä käsitteitä, ne alkavat tuntua ihmisen mielessä toimijoilta, joita täytyy nöyrästi pelätä ja kunnioittaa.

Talousjournalistin tapa roolittaa ihmiset kuluttajiksi ja kotitalouksiksi passivoi. Talousjournalistin pitäisi selittää, miksi ja miten eri asiat, ihmiset ja teot vaikuttavat. Jos hän on laiska eikä tee näin, hän muuttuu lamaannuttajaksi.

Hauskinta on se, että laiska talousjournalisti voi ajatella raportoivansa kovia talousasioita neutraalilla talouskielellä. Todellisuudessa hän on journalismin suuri satuilija ja roolittaja – vertauskuvien mestari, jonka teoksissa mielikuvitusolennot elävät, hengittävät ja toimivat.