Henkilöjuttujen mestari Ulla Ahvenniemi jaksaa yrittää mahdotonta: ihmisen ymmärtämistä

Anne Brunila kehitysvammaisen poikansa luona. Petra Olli harjoitusleirillä. Annika Saarikko perhelomalla. Marianne Miettinen tyhjässä pukukopissa. Kasmir parturissa. Kari Uusikylä ikkunassa odottamassa isää kotiin.

Kodin Kuvalehden vastaava tuottaja ja pitkäaikainen toimittaja Ulla Ahvenniemi haluaa saada henkilöjuttujensa haastateltavat kertomaan kokemuksistaan niin, että lukija pääsee osaksi heidän yksityistä elämäänsä.

”Kun Kari Uusikylä kertoi asuneensa lapsena Vaasan Kotirannassa, kysyin, millainen asuinalue se oli ja muistatko, mitä näit ikkunasta. Kun hän kertoi, että isä jankutti kännissä, kysyin, muistatko, mitä hän sanoi.”

Mitä nyt on valittamista, mitä? Onko valittamista, onko?

”Ihmisistä voi tuntua tyhmältä, kun toimittaja jankkaa. Mutta se, mitä isä sanoi, tuo kokemuksen ihan hirveän paljon lähemmäs kuin pelkkä tieto siitä, että Kari kuuli isän juopuneen jankutuksen.”

Siis kysy, kysy ja kysy. Ja ole hiljaa, vaikka haastateltava vaikenee välillä.

”Kaikkihan me tiedämme sen hirveän hetken, kun purkaa nauhaa ja kuulee, kuinka alkaa itse läpättää juuri kun pitäisi olla hiljaa. Uusikylän haastattelussa ymmärsin olla oikein korostetusti hiljaa. Kun häntä itketti, laskin kynän, katsoin silmiin ja olin hiljaa.”

---

Ulla Ahvenniemen, 51, bravuuri ovat Kodin Kuvalehden isot, lähemmäs 15 000 merkin henkilöjutut. Niiden haastateltavat ovat usein julkisuudesta tuttuja, mutta idea on näyttää heistä ihminen yritysjohtajan, urheilijan, poliitikon, valmentajan, artistin tai professorin roolin takana.

Ahvenniemi kertoo työtavoistaan Tuomas Kasevan, Reetta Rädyn ja Olli Seurin toimittamassa, syyskuussa julkaistussa kirjassa Feature! – Kirjoittamisen mestarikurssi (Teos).

Kun Ahvenniemi kirjoitti Feature!-kirjaan, hän selaili kuutta sinistä mappia, joissa on hänen juttujaan yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Juuri nyt mapit ovat Ahvenniemen vieressä olohuoneen sohvalla. Ahvenniemen mielestä oli oikein suostua haastatteluun kotona, koska hän pyytää itsekin päästä haastateltavien kotiin.

Mappien jutuista suurin osa on Sanoman aikakauslehdistä, enimmäkseen Kodin Kuvalehdestä.

---

Ahvenniemen koko uran ensimmäinen juttu julkaistiin Kotimaassa syksyllä 1990. Sen aihe oli Kuopion seurakuntayhtymän hankkima kokonaistietojärjestelmä, arvo yli 500 000 markkaa.

Ahvenniemi haki Kotimaan toimitusharjoittelijaksi suoraan lukiosta, koska halusi pyrkiä toimittajakoulutukseen ja työkokemuksesta sai lisäpisteitä. Hän haki myös Länsiväylään. Lehdet hän valitsi, koska ne olivat lähinnä Espoon Friisilässä sijainnutta kotia. Juttunäytteeksi oli esittää urheiluyleisön armottomuutta käsitellyt ylioppilasaine, jonka opettaja oli poiminut esimerkiksi hyvästä äidinkielen aineesta. Yksi sen ansioista oli, että siinä ei ollut yhtään kielivirhettä.

”Prelin jälkeen opettaja sanoi, että ‘Ulla Pohjonen, jos on noin hyvä kirjoittaja, on suoranaista tyhmyyttä olla opettelematta pilkkusääntöjä’. Sitten opettelin pilkkusäännöt ja lauseenvastikkeen, jota käytin, jos en ollut varma pilkusta. Niitä aineessa riittää.”

Ala-asteella Ahvenniemen toiveammatti oli kotiäiti-kirjailija. Toimittajaksi se vaihtui yläasteella, osittain Aamulehden toimittajana työskennelleen kummitäti Kirsti Pohjosen esimerkistä.

Kaikkihan me tiedämme sen hirveän hetken, kun purkaa nauhaa ja kuulee, kuinka alkaa itse läpättää juuri kun pitäisi olla hiljaa.

Vuonna 1991 Ahvenniemi pääsi opiskelemaan journalismia Jyväskylään. Valintahaastattelussa hän kertoi, että haluaisi olla politiikan toimittaja.

Kaksi ensimmäistä opiskelukesää hän työskenteli Helsingin Kauppatorilla myyjänä ja kahvilassa. Torilla kävi paljon julkkiksia. Ahvenniemi tunnisti heidät helposti, koska oli lapsesta saakka ollut innokas aikakauslehtien lukija. Hän kirjoitti Iltalehteen jutun, jossa kertoi, kuinka Jussi Parviainen ja Laila Snellman kulkivat uutena pariskuntana torilla ja Teemu Selänne tuli tapaamaan myyjänä kesätöissä ollutta Sirpa Vuorista.

Seuraavan kesän Ahvenniemi kirjoitti Länsi-Savossa uutisia ja viikonvaihdejuttuja. Jälkimmäisistä mieleen on jäänyt naisparin haastattelu, joka julkaistiin ilman haastateltavien nimiä ja kuvaa. Nyt juttu tehtäisiin toisella tavalla.

Toinen muisto Länsi-Savosta on se, miten kiinnostavilta tavallisten ihmisten arkiset tarinat tuntuivat. Ahvenniemen kesätoimittajakollega sanoi tekevänsä haastattelun puhelimessa aina kun voi.

”Minä ajattelen ihan ehdottomasti päinvastoin: kun saisi vaan tavata ihmisiä ja puhua heidän kanssaan.”

---

Henkilöjutun kirjoittajan tehtävä on lähes mahdoton. Ihmistä ei voi täysin ymmärtää parin kolmen tunnin tapaamisen jälkeen. Silti on yritettävä tehdä juttu, joka näyttää mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikein.

Ahvenniemi arvelee syntyneensä uteliaaksi ja sillä tavalla herkäksi, että tietää, miten kunkin haastateltavan kanssa kannattaa toimia. Kokemus on opettanut lisää. Haastattelun jälkeen hän purkaa koko haastattelunauhan ja lukee purkua niin kauan, että tuntee saavansa kiinni jostain sanojen takana. Haastattelussa on kysyttävä anekdootteja, kirjoittaessa kannettava vastuu kokonaiskuvasta.

Jutunteossa kuluu paljon aikaa näkökulman etsimiseen, taustatöihin, haastattelusta sopimiseen, nauhan purkamiseen ja jutun viimeistelyyn. Isoa henkilöjuttua Ahvenniemi kirjoittaa noin viikon.

Vuosikaudet hän ajatteli olevansa liian hidas kirjoittaja.

”Enää en halua sanoa sitä heikkoudeksi. Jotta henkilöjuttu voi kertoa enemmän kuin sen, mistä haastattelussa puhutaan, on ajateltava tosi paljon. Ja ajattelu vaatii aikaa.”

Parhaat jutut kertovat muustakin kuin haastateltavasta. Esimerkiksi juttu Kari Uusikylästä ei kerro vain Karista. Hänen kauttaan se kertoo myös hänen isänsä ikäisistä miehistä ja siitä, miten heidän sotakokemuksensa vaikuttavat seuraavissa sukupolvissa.

---

Ahvenniemelle on tärkeää kertoa ihmisyyden eri puolista. Tapa kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut.

Ahvenniemen ensimmäinen juttu Kodin Kuvalehdessä ilmestyi keväällä 1995. Sen otsikko on Hyvää erilaista elämää ja ingressi Jonnen, Sadun, Tarjan ja Ullan arki osoittaa, että vammaisuus ei ole toimeliaan elämän este.

”Tuohan on se ajatus, joka lukijan pitäisi jutun perusteella muodostaa. Eikä niin, että minä kirjoitan sen inkkuun ja vielä noin ärsyttävillä sanoilla.”

Toisia on vaikea auttaa, jos unohtaa, mikä henkilöjuttujen kirjoittamisessa on vaikeaa.

Usein haastateltava haluaa jättää pois paloja tarinastaan, vaikka niistä on puhuttu haastattelussa. Silloin Ahvenniemi perustelee kärsivällisesti osasen merkitystä kokonaisuudessa. Haastateltavalla on oikeus tarkistaa sitaattinsa, ja jos asiavirhettä ei ole, juttua ei tarvitse Journalistin ohjeiden mukaan muokata. Ahvenniemen mielestä on kuitenkin oikein, että elämänsä lehdelle avaava haastateltava voi joissakin asioissa muuttaa mielensä.

Kun Ahvenniemi haastatteli Anne Brunilaa vuonna 2012, tämä ei ollut vielä juurikaan kertonut henkilökohtaisista asioistaan julkisuudessa. Ahvenniemi pyysi Brunilalta haastattelua elämästä kehitysvammaisen lapsen äitinä. Yllättäen Brunila suostui. Ensimmäisen miehensä kuolemasta hän ei halunnut juttuun mitään. Ahvenniemi perusteli, miksi se on olennainen osa tarinaa. Brunila lupasi soittaa viikonloppuna.

Puhelin soi metsäkävelyllä. Ahvenniemi kaivoi taskustaan myös lehtiön ja kynän ja kirjasi: Anne ei pysty puhumaan puolison kuolemasta, niin vaikea asia se oli ja on.

---

Ulla Ahvenniemi on työskennellyt Kodin Kuvalehden vakituisena toimittajana ja tuottajana 25 vuotta. Hän pääsi vuonna 1995 kesätoimittajaksi sekä Kodin Kuvalehteen että Me Naisiin. Arkisempi ja hitaampi brändi tuntui kotoisammalta, ja hän valitsi Kodin Kuvalehden.

Kolmen kesäpestin jälkeen hänet vakinaistettiin. Hän on ollut työkierrossa Vauvassa ja Meidän Perheessä, mutta halunnut aina palata.

”Välillä kipuilen sitä, ettei ihminen voi jämähtää näin pitkäksi aikaa. Sitten ajattelen taas, että hyvinhän tämä meni, kun pääsin heti itselleni sopivaan lehteen. Vaihtamisen vuoksi ei ole pakko vaihtaa.”

Tällä hetkellä Ahvenniemi työskentelee Kodin Kuvalehden ja ET-lehden isojen henkilöjuttujen editorina. Ihmisten ja kirjoittamisen lisäksi hän rakastaa tekstiä. On oikein siirtää eteenpäin sitä, mitä on saanut vuosien varrella itse oppia.

Silti hän toivoo, että ehtisi myös kirjoittaa.

”Toisia on vaikea auttaa, jos unohtaa, mikä henkilöjuttujen kirjoittamisessa on vaikeaa.”