Harjoittelijoiden ja kesätoimittajien toimituksissa saama ohjaus on ollut jo 35 vuotta sitten vaihtelevaa.
Alan opiskelijoille on vaadittu Seppo Kangasniemen vuonna 1987 kirjoittaman jutun mukaan harjoittelunsa aluksi peräti 10 tuntia ohjausta viikossa ja sitä seuranneina kolmena kesätoimittajakuukautenakin kaksi tuntia per viikko. Ensimmäiseltä kuulta ei maksettu palkkaa, mikä herätti jutun perusteella kritiikkiä.
”Lehtitalojen edustajat painottivat, että opiskelijan asemaa on selkiytettävä; hänen on oltava mahdollisuus saada vaikka ’förskottia’ tai sitten hänelle tulee korvata toukokuun aikana tehty työ juttupalkkioina.”
Kaikissa toimituksissa harjoittelijoita ei myöskään ohjattu yliopiston vaatimalla tavalla.
”Joissakin taloissa harjoitteluun kiinnitettiin paljon huomiota, joissakin opiskelijat saivat olla oman onnensa nojassa. Toimittajaksi oppiminen tapahtui siis perinteisesti yrityksen ja erehdyksen kautta.”
Tuolloin uudistetussa harjoitteluohjelmassa yliopisto alkoi myös toimia ”työnvälittäjänä”. Tämä ei ollut kaikkien työnantajien mieleen, koska he halusivat valita kesätoimittajansa itse, eivätkä sitoutua palkkaamaan yliopiston valitsemaa harjoittelijaa myös kesäksi.
Uusimmassa lehdessä
- Kerttu Kotakorpi toivoo ilmastojournalismin uskovan parempaan, vaikka se on vaikeaa
- Puoluekannatuskyselyt selvittävät suomenkielisten mielipiteitä, vaikka Suomessa asuu jo 600 000 vähemmistökielistä
- Hallituksen heikennykset työehtoihin luovat painetta tes-pöytiin
- Journalismin pitää kertoa, miten elää rikkinäisessä maailmassa