Keväällä 2001 media ryntäsi lähes yhtenä rintamana puolustamaan seksuaalisesta häirinnästä syytettyä Matti Ahdetta. Jukka Heinonen siunasi ahdistelijan nimen paljastamisen – ja sai maksaa siitä. Nyt hän kertoo ensimmäistä kertaa, mitä 20 vuotta sitten tapahtui.
”Jukka, minulla on sinulle huonoja uutisia”, kuului puhelimesta.
Oli maaliskuun 29. päivä 2001, aamu sarasti. Istahdin puolipukeissa kotisohvalleni kuuntelemaan, mitä Nelosen kanavajohtaja Pirjo Airaksisella oli kerrottavana.
Arvasin kyllä, mistä oli kyse.
Edellisessä kuussa Helsingin Sanomat oli julkaissut uutisen otsikolla Toimitusjohtaja painoi naisen seinää vasten.
Jutussa yhtiön alihankkija ja kaksi entistä työntekijää kertoivat, että johtaja oli toistuvasti ehdottanut sopimattomia, halannut tarpeettoman voimakkaasti ja työntänyt toisen naisen käden väkipakolla omiin housuihinsa. Lisäksi lehti kertoi tietävänsä muitakin henkilöitä, joita toimitusjohtaja oli ahdistellut. Johtaja kiisti syytökset.
Uutisessa oli yksi kummallinen piirre: siitä puuttui johtajan nimi.
Sen jälkeen tuotantoyhtiömme Tarinatalo oli tehnyt Neloselle ohjelman, jossa kerrottiin, että ahdistelusta syytetty mies oli entinen ministeri ja eduskunnan puhemies, Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde. Yhtiön virkaa tekevänä toimitusjohtajana ja osaomistajana olin siunannut journalistisen ratkaisun, nimen kertomisen.
Nyt kanavajohtaja Airaksinen soitti kertoakseen, mitä päätöksestä seuraisi.
Helsingin Sanomien uutisen julkaisun jälkeen sen toinen kirjoittaja Harri Nykänen oli raivoissaan. Sinnikäs rikostoimittaja oli tutkinut juttua lähes vuoden, ja häntä sapetti, että johtajan nimi oli vedetty pois lehdestä.
Lehden johdon mukaan jutun näyttö ei riittänyt Ahteen nimen mainitsemiseen – vaikka kaksi ahdisteltua naista olivat allekirjoittaneet paperit, joissa he sitoutuivat tarvittaessa vahvistamaan oikeudessa jutun sisällön oikeaksi.
Päätöstä ei ollut kääntänyt edes oikeustoimittaja Susanna Reinbothin lausunto siitä, että vallankäyttäjän nimen voi julkaista, jos näyttö ylipäätänsä riittää jutun julkistamiseen.
Nykäsen tuohtumusta lisäsi epäilys siitä, että Ahteen ja Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Janne Virkkusen pyöriminen samoissa piireissä saattoi vaikuttaa päätökseen.
Helsingin Sanomat yritti saada vimmastuneen Nykäsen aisoihin. Lehti tarjosi hänelle allekirjoitettavaksi sopimusta, jossa hän sitoutuisi olemaan luovuttamatta juttunsa tietoja toimituksen ulkopuolelle. Lisäksi yhteydenpito jutussa esiintyneisiin naisiin piti lopettaa.
Nykänen kieltäytyi.
Olin käynnistänyt Palaneen käry -ohjelman 1998 ja tuottanut sarjaa 50 jaksoa.
Vuoden 2001 alussa, 33-vuotiaana, siirryin Tarinatalon johtoon. Esko Naskali tuottaisi ohjelmasarjan kaksi uutta erikoisjaksoa. Nelonen halusi, että niistä ensimmäinen käsittelisi suomalaisen median itsesensuuria.
Hesarin uutinen julkaistiin lähetystä edeltäneellä viikolla. Juontaja Simo Sipola kysyi sen ilmestyttyä Nykäseltä, mistä oikein oli kyse. Nykänen kertoi.
Tapaus sopi pitkään valmistelemaamme ohjelmaan täydellisesti. Asetelma vain oli tulenarka.
Sekä Hesari että Nelonen kuuluivat SanomaWSOY-konserniin. Ohjelmassa pestäisiin siis konsernin sisäistä likapyykkiä.
Jos asiasta tulisi riitaa, Tarinatalo olisi altavastaaja. Tarinatalon liikevaihto oli miljoonan euron luokkaa, sekä SanomaWSOY että Veikkaus olivat yli tuhat kertaa isompia.
Päivää ennen lähetystä Naskali ilmoitti, että tiimi julkistaa Ahteen nimen vain, jos Tarinatalo maksaa ohjelmantekijöille siitä mahdollisesti koituvat oikeudenkäyntikulut ja vahingonkorvaukset. Lupasin, että näin tehdään.
Ohjeistin ohjelman tekijöitä myös etsimään lisää todisteita tapahtuneesta.
He tapasivat yhden naisista. Kohta yhtiön kassakaappiin tallennettiin kopiot kahdesta paperista, joiden allekirjoittajat vakuuttivat tarvittaessa vahvistavansa ahdistelutapaukset myös oikeussalissa. Niitä säilytettiin siellä kymmenen vuotta.
Samana päivänä vastaava päätoimittaja Eero Hyvönen antoi Nelosen puolesta luvan käsitellä ohjelmassa konsernin sisäistä asiaa.
Lähetyspäivä, torstai 8. maaliskuuta, koitti, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Päätoimittaja Virkkunen ei halunnut tulla samaan ohjelmaan Nykäsen kanssa. Miesten suhde oli ollut jo vuosia kitkainen, ja Ahteen tapaus oli polttanut heidän välinsä karrelle.
Virkkusta pyydettiin ohjelmaan puolen tusinaa kertaa, mutta hän kieltäytyi käsittelemästä lehden sisäisiä asioita televisiossa. Myös Matti Ahde sanoi ei.
Tiimi oli syvästi turhautunut erityisesti Hesarin poisjäännistä.
Hieman ennen suoraa lähetystä juontaja Elina Hirvonen keksi studiolla ohjelmalle uuden aloituksen: hän soittaisi Virkkuselle ja peruisi lehden tilauksen. Naskali hyväksyi idean.
Hyvöselle, joka oli paitsi ohjelman vastaava päätoimittaja, myös yksi haastateltavista, kerrottiin ratkaisusta hänen istuessaan maskissa.
Lähetys alkoi iltakymmeneltä. Heti eetteriin päästyään Hirvonen tarttui puhelimeen, näppäili Sanoman vaihteen numeron ja pyysi yhdistämään Virkkuselle.
”Soitanko pahaan aikaan?”, hän kysyi.
”Soitat pahaan aikaan, katson televisiota”, kuului päätoimittajan hapan vastaus.
Seuraavaksi Hirvonen ilmoitti Virkkuselle peruvansa Hesarin tilauksensa, koska ”…en valitettavasti voi maksaa lehdestä, jonka päätoimittaja ei ole tehtäviensä mittainen mies.”
Hirvonen pyysi Virkkusta välittämään tiedon tilauskonttoriin. Virkkunen ilmoitti, että Hirvonen saisi soittaa sinne itse.
”Kiitos, tehdään näin”, Hirvonen sanoi.
Sipola yritti vielä kysyä jotain Virkkuselta, mutta linja alkoi tuutata.
Keskustelu oli ohi parissa minuutissa.
Seurasin lähetystä kotona tv:n ääressä ja tunsin sydämeni hakkaavan. Olin yllättävästä aloituksesta sekä innoissani että peloissani.
Juontajat ryhtyivät haastattelemaan Harri Nykästä. Tämä kertoi, että Hesarin jutun ahdisteleva johtaja oli Matti Ahde. Puheeksi nousi myös herrakerho Vellivaaran hiihtoseura, jonka jäseniä sekä Virkkunen että Ahde olivat.
Hieman myöhemmin Hirvonen sanoi kameralle, että ”jos olisit täällä, Janne, niin tiedät, mitä kysyisin – eroatko?”
Oli tapahtunut majesteettirikos. Helsingin Sanomat oli jättiläinen ja Nelonen sen kolmivuotias pikkuveli, jonka haparoiville ensiaskelille naurettiin konsernin lehdissä. Ja nyt kanavan alihankkijan 25-vuotias juontaja oli nöyryyttänyt itse päätoimittaja Virkkusta.
Myrsky alkoi jo yöllä. Sanoman johdosta viestittiin Eero Hyvöselle, että olimme perättömällä jutulla loanneet Virkkusen ja Helsingin Sanomat.
Seuraava aamu valkeni. Huoleni olivat väistyneet, ja ohjelma tuntui rautaiselta mediatapaukselta. Kehuin tiimiä.
Lehtiä selaillessa tosin vaikutti siltä, että ohjelmaa ei olisi ollutkaan. Missään ei kirjoitettu Matti Ahteesta, vaikka moni toimittaja oli taatusti katsellut ohjelmaa.
Päivän mittaan alkoi kuitenkin tapahtua.
MTV ja STT kysyivät kulttuuriministeri Suvi Lindéniltä (kok.), aikooko tämä selvittää Ahdetta koskevat ahdisteluväitteet. Lindén vastasi aikovansa. Syntyi uutinen, johon muidenkin oli pakko tarttua.
Iltapäivällä Ahde julkisti tiedotteen, jossa hän kiisti esitetyt väitteet ”ehdottomasti”.
Lauantain lehdissä Ahde oli jo iso uutinen.
Helsingin Sanomissa päätoimittaja Reetta Meriläinen sekä toimituspäälliköt Jouko Jokinen ja Mika Pettersson selittivät, että näyttö toimitusjohtajan nimen julkistamiseksi ei riittänyt. Samalla he totesivat, että lehti ei suojele ketään hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, ja että ”uutinen julkaistaan, kun näyttö riittää”.
Useat tiedotusvälineet ja eritoten niiden johto nousivat puolustamaan Ahdetta.
Hätkähdyttävimmän esimerkin tästä antoi Iltalehti. Sen ensimmäisessä painoksessa oli otsikko ”Ministeri Lindén: Matti Ahteen juttu tutkitaan perusteellisesti”.
Toisessa painoksessa sen sijaan luki ”Ahteen tapaus selvitettiin jo kertaalleen viime keväänä – Lindén ei usko selvitysten tuovan tulosta”.
Jutun uudessa versiossa Lindénin sitaatit olivat kovin erilaisia kuin alkuperäisessä.
Iltalehden pääkirjoituksessa päätoimittaja Pekka Karhuvaara ruoski ohjelmaa: ”Se oli lähtökohdiltaan asenteellinen ja tietoisen vääristelevä.”
Hän kirjoitti Nykäsen leimanneen Ahteen seksuaalihäiriköksi hatarin perustein ja vihjasi uutiseen liittyvän jotain kyseenalaista:
”Ainakaan tämä lehti ei halua tarjota itseään nyt eikä tulevaisuudessa hämärän kiristyksen välineeksi”.
Iltalehti oli käsitellyt asiaa jo aiemmin. Pian Helsingin Sanomien uutisen jälkeen se oli julkaissut Aarno ”Loka” Laitisen kolumnin, jonka mukaan Nykänen ”on nyt vuosia levittänyt hataralla pohjalla olevia tarinoita toimitusjohtajan harjoittamasta työpaikka-ahdistelusta. Kohteena olevat naiset eivät ole suostuneet todistajiksi ja juttu haisee erittäin hataralta…”.
Seuraavan viikon media pursusi kolumneja. Niissäkään ei juuri kiitelty Palaneen käry -ohjelman tekijöitä.
”Tv-ohjelman oli tuottanut Tarinatalo. Sille hyvä tarina olikin tärkeämpi kuin totuuden tavoittelu”, kirjoitti Timo Harakka Uutislehti 100:ssa.
”Eroatko, Elina”, otsikoi Iltalehden Markus Tiittula kolumninsa.
Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen mukaan ”nuoret ja innokkaat televisiotoimittajat mollasivat päätoimittaja Janne Virkkusta siitä, että tämä hoitaa työnsä”.
Ruokanen totesi, että Ahteen ”leimaaminen seksuaalirikolliseksi on paha juttu”.
Väite tuntui epäreilulta. Eihän ohjelmassa mainittua seksuaalista ahdistelua ollut kriminalisoitu tuolloin.
Moitteita jakoivat myös Apu, Kauppalehti ja lukuisat muut.
Nykäsen esiin tuomia tapauksia vähäteltiin muistuttamalla, että yksikään nainen ei ollut käynnistänyt prosessia Ahdetta vastaan. Moni kollega tuntui ajattelevan, että median tulee kertoa vain sellaisista väärinkäytöksistä, joista on ilmoitettu viranomaisille.
Joidenkin oli vaikea uskoa, että uutinen hurmurina tunnetun Ahteen väärinkäytöksistä voisi pitää paikkansa.
Turun Sanomien Aimo Massinen kirjoitti tunteneensa Ahteen läheisesti kohta kolme vuosikymmentä, mutta nähneensä ”vain sen puolen, miten Ahde on joutunut itse kiusallisesti naisten ahdistelemaksi”.
Vaihtoehtoisia näkökulmia ei juuri näkynyt. Sosiaalista mediaa ei ollut, ei oikein blogejakaan. Päätoimittajat päättivät, mitä suomalaiset saivat lukea.
Tunnelmiamme synkensi entisestään Nelosen pyyntö: meidän pitäisi tehdä ohjelmasta vhs-kopioita ja lähettää ne mediayhtiön hallituksen arvioitavaksi.
Viikon aikana ohjelmasta oli julkaistu vain yksi suopea kirjoitus. Siinä Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala totesi, että Janne Virkkunen teki virheen, kun ei suostunut ohjelmaan. Hänen mukaansa toimituksellisia ratkaisuja pitäisi perustella julkisesti, koska ”jos sitä ei tehdä, lehtiä voi aiheellisesti epäillä siitä, että – – suositaan eliittiä”.
Monet nuoret toimittajat näkivät asiat Hakalan tavoin, mutta heidän juttujaan ei näkynyt missään. Yksityisiä kannustusviestejä kylläkin saapui ohjelman tekijöille, myös Helsingin Sanomista.
Kaiken tuiverruksen keskellä pokkasimme Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkinnon Palaneen käryn vanhustenhoitoa käsitelleestä jaksosta. Juhlinta jäi vaisuksi.
Eräs, jota vallitseva ilmapiiri sapetti, oli Helsingin Sanomien nuori rikostoimittaja Riku Rantala. Hän meuhkasi baarissa siitä, kuinka Aarno ”Loka” Laitinen puolusti Ahdetta. Laitisen tuttu kuuli purkauksen, näppäili puhelimestaan tämän numeron ja löi luurin Rantalan käteen.
Yllytetty Rantala kutsui Laitisen selvittämään asiat kadulle. Soitto tallentui tämän vastaajaan.
Aamulla Rantalaan iski katumus. Hän soitti anteeksipyynnön Laitiselle, mutta tämä oli jo ehtinyt kertoa tapahtuneesta Virkkuselle.
Rantala sai varoituksen. Viimeisen naulan arkkuun Laitinen iski Iltalehdessä, jossa hän siteerasi rikostoimittajan viestiä:
”Tervetuloa vanhus, pue päähäs säkki, nimittäin turpaan tulee vitun pahasti.”
Soittajan nimeä ei mainittu, mutta sana levisi nopeasti. Rantala tajusi, että hänen oli turha odottaa jatkoa määräaikaiselle työsuhteelleen. Hänestä tuli ensimmäinen Ahde-kohuun liittynyt toimittaja, jonka piti keksiä itselleen uutta tekemistä.
Kun suorasta lähetyksestä oli kulunut viikko, meistä alkoi tuntua siltä, että Palaneen käry lopetettaisiin ja Eero Hyvönen saisi potkut.
Elina Hirvonen päätti toimia. Hän luonnosteli kirjeen Sanoma-konsernin pääomistajalle Aatos Erkolle, joka oli usein puolustanut sananvapautta.
Otsikossa luki ”LUOTTAMUKSELLA”.
”Miten tiedotusvälineet voivat vaatia julkisen vallan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, jos ne samalla kieltäytyvät itse avautumasta keskustelulle”, Hirvonen kysyi.
Kirje kiteytyi pyyntöön.
”Nyt vetoan Teihin, jotta käyttäisitte vaikutusvaltaanne Eero Hyvösen puolesta.”
Hirvonen muistutti Hyvösen toimineen rohkeasti ja ottaneen ”vastuun tärkeänä pitämänsä ohjelman esittämisestä silläkin uhalla, että se kääntyisi hänen omaa etuaan vastaan”.
Kun kirje oli valmis, Hirvonen kysyi Naskalilta, tulisiko se lähettää. Naskali ei estellyt.
Hirvonen lähetti kirjeen.
Samana päivänä, 16. maaliskuuta Veikkauksen hallitus ilmoitti saaneensa yhteydenottoja ahdisteluväitteitä esittäneiltä naisilta ja päättäneensä selvityttää Ahteen tekemiset.
Hyvönen ja ohjelman tekijät ryhtyivät kirjoittamaan vastineita eri lehtiin. Minunkin mieleni paloi halusta väitellä, mutta pysyttelin sivummalla. Minua huoletti, ostaisiko Nelonen meiltä enää ohjelmia.
Tarinatalolle satoi yhä moitteita, mutta tuuli alkoi kääntyä. Ilta-Sanomien Jaana Rinne jopa kehui Palaneen käryä punk-asenteesta kirjoituksessaan Kakkakepponen.
Kukaan ei silti tohtinut esittää meille ensimmäistäkään kysymystä. Yksikään lehti ei julkaissut omaa selvitystään Ahteen tekemisistä. Vallitsi ahdistava vaikenemisen ilmapiiri, johon verrattuna nykyajan someraivot ovat lähinnä virkistäviä.
Viimein kaksi viikkoa ohjelman jälkeen Apu rikkoi jään ja julkaisi tapaus Ahteesta ison juttukokonaisuuden, jossa oli myös Nykäsen ja Hyvösen kommentteja.
Jutun kirjoittaja Juha Numminen moitti ohjelman aloitusta, mutta ennen kaikkea ihmetteli median jäätymistä.
”Uutinen, joka on täynnä toinen toistaan kiihottavampia tasoja ja taustoja, vaiettiin viime viikolla lähes täydellisesti. Vuoden kenties mehukkaimmat lööpit jäivät ilmestymättä.”
Tuntui kuin journalismi olisi tehnyt paluun. Numminen oli selvittänyt asioita ja kuullut jupakan eri osapuolia.
Olimme tyytyväisiä. Mutta jo seuraavana aamuna, 29. maaliskuuta, tuli soitto Neloselta.
Kanavajohtaja Pirjo Airaksinen kertoi huonot uutisensa niin ystävällisesti, ettei mieleeni tullut sanoa mitään poikkipuolista. En olisi uskaltanutkaan.
Airaksinen ilmoitti, että meiltä tilattua seuraavaa suoraa lähetystä ei tehtäisi, mutta kanava maksaisi siitä sovitun korvauksen.
Hän lisäsi, ettei osakkeitamme varsinaisesti parantanut Elina Hirvosen kirje Aatos Erkolle. Minä kuulin kirjeestä nyt ensimmäisen kerran.
Tarinataloon laskeutui hautajaistunnelma.
Hylkäisikö Nelonen jokaisen tulevan ohjelmaideamme? Oliko meistä tullut persona non gratoja mahtavan konsernin silmissä?
Kaiken keskelle saapui Aatos Erkon vastaus Hirvoselle. Erkko totesi arvostavansa häntä kohtaan osoitettua luottamusta, mutta valitti, ettei ole oikea henkilö käsittelemään asiaa:
”Olenkin välittänyt kirjeenne edelleen tahoille, joiden vastuulla asia on.”
Erkon toiminta ei tuntunut reilulta.
Palaneen käryn lopetus uutisoitiin laajasti, Ylen pääuutislähetystä myöten. Markkinointi & Mainonta -lehdelle totesin seisovani ohjelman sisällön takana ja arvostani tekijöiden rohkeutta, mutta että ”tyylillisiä ratkaisuja olisi voinut hioa”.
Moni lehti ei kommentoinut asiaa mitenkään. Kansan Uutisten Yrjö Rautio oli kuitenkin kolumnissaan siekailematon:
”Nelonen teki rohkean ja oikean päätöksen”, hän kirjoitti.
Ohjelman lopetus herätti lohduksemme myös arvostelua. Hieman yllättäen se alkoi Helsingin Sanomista. Kulttuuritoimituksen päällikkö Heikki Hellman antoi ymmärtää, että ratkaisu näytti huonolta.
Muutkin kiinnittivät huomiota siihen, kuinka sensuuria käsitellyt ohjelma sensuroitiin. Osa ihmetteli Sanoman pelisilmää: eikö ohjelmasarja olisi ollut helpompi lopettaa vähin äänin toisen jakson jälkeen?
Vai oliko tarkoitus antaa näyttävä rangaistus, pohtivat toiset.
”Fantomille ei v*****lla!”, kiteytti Katson päätoimittaja Markku Veijalainen.
Hymähtelin. En osannut silloin arvata, että pian sensuroisin itsekin yhden jutun.
Ahteen väitettyä ahdistelua koskeva selvitystyö ei estänyt päätoimittajia viettämästä hänen kanssaan aikaa rennoissa tunnelmissa. Huhtikuun alussa lähes 20 päätoimittajaa lähti Veikkauksen retkelle Saariselälle.
Ahteen isännöimän lumileirin nosti julkisuuteen Ylen Ari Korvolan toimittama MOT-ohjelma. Siinä oli myös Iltalehteä koskeva paljastus.
Ministeri Suvi Lindén kertoi Iltalehden väittäneen virheellisesti, että hän olisi epäillyt Ahteen tekojen selvittämisen mielekkyyttä.
”Tämä ei ole kyllä se, mitä olisin sanonut”, hän sanoi silmäillessään lehden kakkospainoksen juttua, johon ei ollut merkitty tekijää, toisin kuin alkuperäisessä uutisessa.
Päätoimittaja Pekka Karhuvaara tunnusti Journalistille, että Lindénille vieraat sitaatit perustuivat uuteen haastatteluun, jonka Karhuvaara oli tehnyt ykköspainoksen mentyä painoon.
Karhuvaara joutui selvittämään tapahtunutta myös Iltalehden toimitusosastolle, joka koki, että koko lehti oli leimattu valehtelijaksi.
Hieman ennen pääsiäistä keksimme, että Tarinatalon osaksi omistamassa Voima-lehdessä voisi ruotia meitä arvostelleiden kolumnistien pahimpia ylilyöntejä.
Esko Naskali otti tehtävän vastaan ja käytti kirjoitustyöhön osan pyhistä.
Kun näin tuotoksen, minua hirvitti. Naskali oli nostanut jutun kärkeen Aatos Erkon toiminnan.
Kirjoitus Kun Erkkokin petti oli pisteliäs ja viihdyttävä. Jutussa ihmeteltiin, kuinka monet toimittajat ihailevat Erkkoa, selostettiin kirje-episodi ja todettiin Erkon rikkoneen herrasmiehelle sopivaa käytöstä.
Ilta-Sanomia Naskali suomi passiivisesta Ahteen tapauksen käsittelystä ja kysyi, että hyvittäisivätkö Veikkauksen mainosrahat menetetyt irtomyyntitulot.
Arvelin, että jos kirjoitus julkaistaisiin, se naurattaisi vielä työkkärin jonossakin.
Pääsiäissunnuntaina pidimme palaverin ja puhuimme ihmisten työpaikoista. Kirjoitusta ei koskaan lähetetty.
Sensuroimme itse itsemme.
Pääsiäinen oli piinallinen myös Ahteelle, sillä tietoa selvityksen raskauttavasta tuloksesta oli tihkunut julkisuuteen jo kiirastorstaina.
Toisena pääsiäispäivänä Ahde valmistautui tuomioonsa kotonaan synkissä tunnelmissa tukenaan hyvä ystävänsä, Sanoman toimitusjohtaja Hannu Syrjänen puolisoineen.
Seuraavana päivänä julkaistiin selvitys: Ahde oli syyllistynyt pitkäkestoiseen ja useasti toistuneeseen ”sukupuoliseen häirintään”.
Veikkauksen hallitus antoi toimitusjohtajalle potkut. Ahde julkaisi ratkaisusta tiedotteen, joka päättyi sanoihin ”onneksi on puhdas omatunto”.
Hämeen Sanomat pohti, oliko Ahde oikeusmurhan uhri. Joku toinen oli huolestunut siitä, saako työpaikoilla enää edes halata. Mutta monet pitivät jo mahdollisena, että Ahde oli ylittänyt sopivan käyttäytymisen rajat.
Muutamat lehdet, kuten Demari ja Kansan Uutiset, kertoivat selvityksessä mainittujen naisten nimet, vaikka nämä karttoivat julkisuutta asian arkaluontoisuuden vuoksi.
Ahteen potkujen jälkeen virisi hieman keskustelua siitä, oliko Palaneen käryn toimittajat tuomittu turhan ankarasti. Puheenvuorot esitettiin lähinnä pienilevikkisissä media-alan lehdissä. Ohjelmaa surutta lyöneet isot julkaisut olivat jo unohtaneet meidät.
Nyt median hampaissa oli korkealta pudotettu Ahde, jota irvailevia pilapiirroksia ja kolumneja julkaisivat myös häntä hetkeä aiemmin puolustaneet lehdet.
Meitä ei naurattanut. Olimme vielä itsekin mustelmilla julkisesta moukaroinnista.
Kun kaikki oli ohi, Palaneen käryn avainhenkilöt kuoppasivat ohjelman ravintola Sea Horsessa. Olimme huojentuneita siitä, että julkistamamme tiedot oli vahvistettu, mutta voitonriemu oli meistä kaukana. Kenenkään elämä ei jäänyt entiselleen.
Sipola oli jo siirtynyt kilpailijalle.
Hirvonen ideoi Afrikka-aiheisen dokumenttisarjan, jonka Tarinatalo myi Ylelle. Matkasta versoi hänelle uusi ura ohjaajana ja myöhemmin kirjailijana.
Naskali jäi Tarinataloon. Vuonna 2006 hänestä tuli yhtiön osakas.
Hyvönen alennettiin Nelosen uutisten kakkospäätoimittajaksi. Hänen entinen tehtävänsä avautui pari kertaa tulevina vuosina, mutta vasta 2006 hänet nostettiin taas vastaavaksi päätoimittajaksi.
Nykänen painostettiin irtisanoutumaan Helsingin Sanomista, joskin hyvien erorahojen kera. Hän jatkoi uraansa kirjailijana ja ryhtyi myös kustantamaan kirjoja.
Minä tein ohjelmia Ylelle. Tarinatalo tarjosi sitkeästi uusia ideoita myös Neloselle, mutta kuulin myöhemmin, että se oli turhaa työtä. Kanavalla oli päätetty, että meiltä ei osteta mitään.
Aika teki kuitenkin tehtävänsä. Tunnelmat Nelosella tasoittuivat ja me ymmärsimme, ettei kanava halunnut enää asiaohjelmia.
Viiden vuoden piina päättyi huhtikuussa 2006, kun kilistelimme Cannesin auringossa roseeviinilaseja Pirjo Airaksisen kanssa. Pääsisimme tuottamaan Neloselle lemmikkiohjelman Häntä pystyyn!
Tarinatalon omistivat jutun tapahtumien aikaan Kari Tervo, Heikki Hiilamo ja Jukka Heinonen. Kirjoittaja on nykyään Seuran toimittaja.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena