Media ei joko osaa tai halua tunnistaa oikeistopopulistien vedätyksiä. Siksi tarvitaan kulttuurisodan kirjeenvaihtajia, kirjoittaa Johanna Vehkoo

Marraskuussa 2019 vihreiden kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius pyysi julkisesti anteeksi 1980-luvun tv-sketsejään, joissa hän oli pilkannut saamelaisia. Saman kuun lopulla kaikki suuret tiedotusvälineet uutisoivat poliisin saamista lukuisista tutkintapyynnöistä, joissa pyydettiin syynäämään vanhoja tv-sarjoja. Mahdollisena rikosnimikkeenä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan.

Uutisissa mainittiin paitsi Peteliuksen anteeksipyyntö myös Päivi Räsäsen (kd.) vanhaan kirjoitukseen kohdistuva kiihottamistutkinta. Näin tiedotusvälineet antoivat lukijoille lukuohjeen ja kontekstin, joka oli täysin totuudenvastainen.

Tutkintapyynnöt yhdistyivät uutisissa rasismin vastustajiin ja ”suvakeihin”. Suuri yleisö tulkitsi, että nyt se poliittista korrektiutta vaativa jengi on mennyt lopullisesti sekaisin – tehdä nyt tutkintapyyntöjä muinaisista tv-ohjelmista! Eikö mitään saa enää sanoa, edes historiassa?

Oikeasti tutkintapyyntöjä eivät olleet tehtailleet rasismin vastustajat vaan oikeistotrollit. Jokainen, joka on viettänyt runsaasti aikaa Twitterissä, tunnistaa tällaisen tutkintapyyntöjen tehtailun trollaukseksi.

Iso osa toimittajista kuuluu Twitteriä käyttävään kansanosaan. Miksi he sitten kirjoittivat uutisensa siten, että yleisölle syntyi totuudenvastainen kuva? Jos on selvästi kyse typerästä pelleilystä, mikseivät journalistit kirjoita, että nyt on kuulkaa kyse aivan typerästä pelleilystä?

Kun poliisi myöhemmin tiedotti esitutkinnan lopettamisesta, osa tiedotusvälineistä kertoi, että tutkintapyyntöjen takana olivat trollausmielessä liikkeellä olleet oikeistolaiset. Tieto tuskin tavoitti likimainkaan samaa yleisöä kuin alkuperäiset, harhaanjohtavat uutiset.

Jokaisen pitäisi sisäistää misinformaatiotutkimuksesta ainakin tämä: kun jokin asia on esitetty totena ja se on iskostunut kuulijan mieleen, käsitystä on erittäin vaikea muuttaa.

Tässä tapauksessa laajan yleisön uutisista saama kuva sai muhia koko esitutkinnan ajan. Monelle se jäi pysyväksi totuudeksi.

Toimituksissa ei joko osata tunnistaa trollausta tai sitten siltä halutaan ummistaa silmät. Tarkoitukselliset provokaatiot päätyvät usein uutisotsikoihin. Eikä mikään ihme, jos pelkkä kuohuttava tviitti (ja sen saama pöyristynyt reaktio) riittää uutisen aiheeksi.

Esimerkkejä piisaa: räjähtelevät lepakot, ”kuunatsitutkimukseksi” leimattu holokaustitutkimushanke ja Mikko Kärnän (kesk.) tviitit.

Trollilla on aina etulyöntiasema. Hän pääsee aina yllättämään kohteensa, jonka osaksi jää reagointi provokaatioon.

Mutta kohde voi valita, miten reagoi. Yksi hyvä vaihtoehto on hiljaisuus.

Populistipoliitikot ja oikeistotrollit ovat oppineet manipuloimaan niin sosiaalisen median keskusteluja kuin perinteistäkin mediaa. Someyhtiöt ovat alkaneet jossain määrin karsia ja rajoittaa vihaisten provokaattoreiden ja salaliittoteoreetikoiden näkyvyyttä.

Voi olla, että jatkossa suuri someyleisö ei ole enää trollien pääkohde. Täkyt suunnataan yhä suoremmin toimittajille, kun taas somekanavien yleisö toimii hyödyllisenä välikappaleena, kun se pöyristyy jokaisesta provokaatiosta ja tekee niistä siten medialle uutisarvoisia.

Toimittajista voi tulla disinformaation levittäjien ykköskohteita, jos mediataloissa ei ymmärretä varoa ja varautua.

Provosoivien ja harhaanjohtavien viestien voimistaminen on ongelma, johon journalistisella medialla ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Hyvä olisi tiedostaa ainakin se, että misinformaatio tulee usein huipulta. Poliitikot ja media voimistavat sitä.

Politiikan ja misinformaation tutkijan Brendan Nyhanin tuoreen tutkimuksen mukaan valeuutissivustoilla ja muilla epämääräisillä marginaalisaiteilla on loppujen lopuksi aika pieni yleisö. (Tutkimus tosin koski vain Yhdysvaltoja.) Näiden sivustojen sijaan ihmiset saavat harhaanjohtavaa tietoa suoraan perinteisestä mediasta ja poliittisilta mielipidevaikuttajilta.

Poliitikko voi esimerkiksi vahvistaa ja levittää salaliittoteoriaa ilman että hänen voidaan suoraan väittää tukevan sitä. Tarvitsee vain hieman vihjailla väestönvaihdosta tai 5G-verkkojen haitallisuudesta, ja media toistaa sitaatin sellaisenaan.

Jo vuonna 2017 julkaistussa Media manipulation and disinformation online -tutkimusraportissa kuvattiin seikkaperäisesti, miten äärioikeistoryhmittymät käyttävät mediaa hyväkseen viestiensä levittämisessä. Yksi heidän taktiikoistaan on ”huomiohakkerointi” (attention hacking), eli omien teemojen syöttäminen esimerkiksi toimittajille, bloggareille ja somevaikuttajille.

Vaikka niin kutsuttu alt-right, naisia ja vähemmistöjä solvaavat miesasia-aktivistit, trollit ja valkoisen ylivallan kannattajat eroavat paljonkin toisistaan, ne kaikki käyttivät menestyksekkäästi samoja huomion maksimoinnin ja viestien levittämisen taktiikoita.

Tutkijat moittivat mediaa siitä, että se on nostanut esiin marginaalisten ryhmien agendaa ja antanut sille huomattavasti ryhmien oikeaa kokoa suuremman huomion. Näin pienet oikeistoryhmittymät saavat näkemyksilleen laajemman yleisön ja pystyvät samalla murentamaan luottamusta perinteiseen mediaan.

Journalistinen media tarvitsee kirjeenvaihtajia internetin kulttuurisotiin: merkitysten purkajia ja meemilukutaitoisia nörttitoimittajia. Heidän supervoimiinsa kuuluisivat ironian ymmärtäminen, provokaation tunnistaminen ja puheenaiheiden todellisen yhteiskunnallisen merkityksen avaaminen.