Syksyn ajan roihunnut Gamergate on outo sekoitus korruptionvastaisuutta ja naisvihaa.
“En ole niin kokenut toimittaja, että olisin osannut henkisesti kunnolla varautua tähän. En ole aiemmin saanut mistään tällaista määrää negatiivista palautetta ja vihapostia”, sanoo toimittaja Jutta Sarhimaa.
”Nyt kun tällaista on osunut omalle kohdalle, tajuan hyvin, että varmasti vastaava alkaa moneen vaikuttaa. Voi miettiä, haluaako aihetta käsitellä, kun viestejä tulee vielä päivien päästäkin. Ihmettelen, miten tekstini voi herättää tällaisia tunteita. Olin kuitenkin yrittänyt tehdä tasapainoisen artikkelin.”
Sarhimaa puhuu Nyt-liitteen verkkosivuille lokakuun puolivälissä kirjoittamastaan artikkelista. Perusteellinen teksti käsitteli tietokone- ja konsolipeliharrastajien maailmaa tämän vuoden elokuusta lähtien järisyttänyttä Gamergatea, moniulotteista, kiisteltyä ja edelleen tulenarkaa vyyhteä, jossa puhujasta riippuen on pohjimmiltaan kysymys joko pelien harrastajien tarpeesta osoittaa pelijournalismin korruptoituneisuus tai journalismikritiikiksi naamioituneesta naisvihasta ja raivoisasta antifeminismistä.
Myrsky alkoi omaperäisen, masennusta käsitelleen Depression Quest -pelin kehittäjän Zoe Quinnin ex-poikaystävän blogivuodatuksesta. Mies väitti Quinnin maanneen pelitoimittajien kanssa saadakseen pelilleen positiivisia arvioita. Quinnille alkoi sataa väkivaltaisia uhkauksia. Pian Quinniin kohdistunut raivo levisi somessa ja keskustelupalstoilla koskemaan myös pelimediaa. Twitterin Gamergate-hashtagin alla ja anonyymeillä keskustelupalstoilla on syksystä lähtien käyty pyhää sotaa pelijournalismin tilasta.
Toimittajien ammattikunnan kannalta Gamergatesta tekevät kiinnostavan sekä liikkeen väitetty agenda että sen suunnalta toimittajille syydetyt uhkaukset. Tunnetuimpia tappo- ja raiskausuhkauksia osakseen saaneita kirjoittajia ovat muun muassa feministibloggari Anita Sarkeesian sekä freelancetoimittajat Jenn Frank ja Leigh Alexander.
Gamergate on tuonut esiin muun muassa sen, miten toisenlaisessa maailmassa pelijournalistit ja -kriitikot tekevät työtään kuin muita taiteenaloja ruotivat arvostelijat ja toimittajat.
On vaikea kuvitella elokuvahullujen tai sarjakuvafriikkien laajalti raivostuvan, jos kritiikeissä avataan teosten poliittisia motiiveja ja niiden edustamaa maailmankuvaa. Niin vakiintuneita akateemisen kulttuurintutkimuksen työkaluista on kulttuurijournalismissa jo aikaa sitten tullut. Pelimaailmassa asia on jossain määrin toisin. Gamergaten julkilausuttuihin tavoitteisiin kuuluu juuri peliarvosteluiden vapauttaminen pelien ideologian ja maailmankuvan esiintuomisesta.
Suomessa Gamergate ei ole lainehtinut samalla intensiteetillä kuin ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Kotimainen pelimedia on käsitellyt selkkausta vähänlaisesti ja varovasti. Sarhimaan lisäksi muut tätä juttua varten haastatellut eivät ole saaneet asiatonta palautetta tai uhkauksia.
He eivät toki myöskään ole naisia.
Pelaaja-lehden Janne Pyykkösen on vaikea pidätellä tuohtumustaan. Pyykkönen tiedostaa pelikritiikin potentiaalisen alttiuden korruptiolle, mutta korostaa, että alan toimittajat miettivät kyllä asiaa ilman anonyymien nettikirjoittelijoiden aggressiivista uhoakin.
”Gamergaten lähtökohta on, että pelijournalismi tarvitsee eettistä sääntelyä. Se väite on totta. Alalla on kaikki ongelmat, jotka viihdejournalismiin muutenkin liittyvät, toivottavasti ei kuitenkaan niin pahana kuin muoti- ja meikkijournalismissa. Mutta ei Gamergate ole tuonut mitään oleellista uutta sisältöä eettiseen keskusteluun, mitään sellaista, mistä alan journalistit eivät olisi jo vuosia puhuneet.”
Pelijournalismia on joskus epäilty taloudellisista riippuvuussuhteista. On esimerkiksi väitetty pelitalojen maksavan rahassa tai tavarana hyvistä arvosteluista.
”Arvosteltavia pelejä meille kyllä tippuu, vaikka kuinka kirjoitamme kriittisesti. Eikä meillä ole varaa myydä uskottavuuttamme”, Pyykkönen sanoo.
”Gamergaten käsitys korruptiosta on sitä paitsi ihan toinen. Sille korruptiota on pelin kritisoiminen siihen sisältyvän maailmankuvan, esimerkiksi seksismin vuoksi. Peliarvostelun olisi oltava ideologisesti vapaa, mikä tietenkin on käsittämätön ajatus. Että arviosta pitäisi jättää mielipiteet pois.”
Miksi Gamergaten nimissä esiintyvien peliharrastajien sitten on vaikea sulattaa tällaisia kritiikin perustyökaluja? Mikä saa raivoamaan peleistä ”väärin” kirjoittaville, jopa uhkailemaan?
Nuorille pelaajille ja kasvattajille suunnatun Pelitaito-projektin projektiasiantuntijana joulukuun alkuun saakka työskennellyt Mikko Meriläinen sanoo konsoli- ja tietokonepelien edustavan monelle vihoviimeistä eskapismin linnaketta.
”Olen miettinyt tätä todella paljon. En kuollaksenikaan voi sanoa tietäväni vastausta. Mutta veikkaan monen kokevan, että pelaaminen on pakoa arjesta, alue, jossa ei tarvitse miettiä niin sanottuja aikuisten juttuja. Voi rauhassa räiskiä ja pitää taukoa arkielämästä”, hän sanoo.
”Taustalla voi olla huolta siitä, että suuret yhteiskunnalliset teemat hiipivät peleihin ja ne politisoituvat liikaa. Ikään kuin pelit eivät olisi aina olleet yhtä poliittisia kuin muutkin kulttuurintuotteet.”
Janne Pyykkösen mukaan syy on pelikulttuurin edelleen hyvin alisteisessa asemassa.
”Se on yksi syy koko Gamergateen. Jos ajatellaan pelaajia laajemmin, roolipelaajia ja nörttiharrastajia, joihin lasken itsenikin, mainstream-mediassa tätä porukkaa on käsitelty näihin päiviin asti milloin uhkana ja potentiaalisina kouluampujina, milloin energiajuomaa lipittävinä nörtteinä”, hän huomauttaa.
”Yhdysvalloissa pelikritiikki on perinteisesti ollut poliittislähtöistä, sensuurintarpeen motivoimaa. Jos sitten peleistä tarjotaan vaikka aiheellistakin kulttuurikritiikkiä, sitä ei osata ottaa vastaan. Heti on siilipuolustus päällä. Pelaajat ovat jo kauan vaatineet, että pelit otettaisiin vakavasti taiteena. Mutta se edellyttää, että pitää pystyä ottamaan vastaan samanlaista kritiikkiä kuin muut taiteenlajit. Nyt ajatellaan, että feministit haluavat kieltää pelit. Tämä käsitys on yksi syy koko homman raivokkuuteen.”
Nytin Jutta Sarhimaa sanoo törmänneensä saamassaan palautteessa samaan huolenaiheeseen.
”Olen koittanut lohduttaa, että ei feministinen kirjoittelu ole elokuvan puolellakaan varsinaisesti lopettanut esimerkiksi naisen esineellistävää esittämistä.”
Tekstistä korjattu huolimaton ilmaisu 18.12.
Kyse on siis paitsi konsoli-, myös tietokonepeleistä.
Peliraivo
- Mikä? Elokuun alussa alkanut, Gamergateksi nimetty kohu on pitkälti twitterissä ja keskustelupalstoilla käytyä kiivasta mielipiteenvaihtoa. Kiistan aiheena on, miten konsolipeleistä pitäisi kirjoittaa.
- Kuka? Gamergate ei ole yhtenäinen liike. Journalismikriittisen puheen ongelmana on, että sitä ei johda kukaan. Näin kuka tahansa voi esiintyä Gamergaten äänenä.
- Missä? Helpoimmin asiaan liittyvää väittelyä löytää twitteristä: #Gamergate.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena