Journalistien on uskallettava koetella julkisuuden rajoja

Hovioikeus kovensi kesällä kahden toimittajan tuomioita niin sanotussa Viestikoekeskus-tapauksessa. Toinen sai neljä kuukautta ehdollista, toinen 80 päiväsakkoa.

Hovioikeus tuomitsi toimittajat turvallisuussalaisuuden paljastamisesta, mutta käräjäoikeuden päätöksestä poiketen myös paljastamisen yrittämisestä. Se arvioi Helsingin Sanomissa joulukuussa 2017 julkaistua, sotilastiedustelua käsitellyttä juttua ja julkaisematta jäänyttä viiden jatkojutun sarjaa kokonaisuutena – ei itsenäisinä tekoina, kuten käräjäoikeus teki.

Journalistina tuomiosta on hankala ottaa opikseen paljoakaan. Hovioikeuden tuomion perusteella jää arvoitukseksi esimerkiksi se, millainen juttu on ”julkaisun yrittämistä” ­vaille valmis tai millaisia turvallisuussalaisuuksia julkaisematta jääneissä jutuissa oli.

Kaikki puolustusvoimien ja syyttäjän salaiseksi väittämä ei ollut oikeuden mielestä salaista. Osin kyse oli yksityiskohdista. Käräjäoikeuden tuomiosta käy ilmi, että esimerkiksi osa sotilas­tiedustelun tärkeimmistä ­sidosryhmistä oli oikeudenkin mielestä yleistä tietoa. Osa sidosryhmistä ja niiden keskinäinen tärkeysjärjestys taas olivat salaista tietoa.

Rikosoikeuden asiantuntijat Tatu Hyttinen ja Kimmo Nuotio arvioivat Helsingin Sanomien ja Ylen haastatteluissa, ettei hovioikeuden tuomion merkitys ole lehdistönvapaudelle välttämättä kovin suuri. Suomessa saa edelleen tehdä tutkivaa ja kriittistä journalismia, eikä tuomio rajoita tiedonhankintaa. Juuri näin journalistien kannattaa päätöstä tulkita.

Pitkä oikeusprosessi sekä päättäjienkin Helsingin Sanomiin kohdistama julkinen paine ­lähettävät käytännössä aivan toisen viestin: Älä koettele puolustusvoimien salaaman tiedon rajoja. On turvallisempaa tehdä juttuja varusmiesten pikkurötöksistä, spekuloida kalustohankinnoilla tai osallistua mediapäivään kasarmilla.

Vain harvalla mediatalolla on rahaa ja aikaa isoihin oikeustapauksiin. Pelkästään Viestikoekeskus-jutun käräjäoikeusvaiheessa asianajokuluja kertyi Suomen Kuvalehden tietojen mukaan 2,4 miljoonaa euroa. Jo sillä on lehdistönvapauteen kylmäävä vaikutus.

Silti kriittistä journalismia maanpuolustuksesta pitäisi uskaltaa tehdä.

Tänä vuonna Suomi käyttää puolustusmenoihin 6,5 miljardia euroa. Tuo summa vain kasvaa, sillä Suomi on sitoutunut muiden ­Nato-maiden tavoin nostamaan puolustusinvestoinnit viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Kuinka tarkasti median pitäisi valvoa hallinnonalaa, johon käytetään koko ajan lisää rahaa, kun muualta leikataan? Todella tarkasti.

Ei ole poikkeuksellista, että viranomainen pyrkii salaamaan tietoja, jotka eivät oikeasti ole salaisia. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että toimitukset saavat käyttöönsä asiakirjoja, ­joissa on salaisia tietoja. Näitä asiakirjoja lähteenä käyttäessään journalisti voi kuitenkin harvemmin varmistaa viranomaiselta, mitkä tiedot ovat aidosti salaisia ja mitkä tämä on ­salannut siksi, että ne ovat vaikkapa kiusallisia.

Mikä siis neuvoksi? Journalistin ohjeet asettavat journalistisen harkinnan lähtökohdaksi yleisön oikeuden saada tietää. Vuonna 2018 Julkisen sanan neuvosto linjasi, että tietyissä erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa journalisti voi tätä yleisön oikeutta toteuttaakseen myös ­rikkoa lakia. Tuolloin hän toki myös ottaa riskin, että toimia myöhemmin arvioidaan oikeudessa.

Juuri näin on nyt tapahtunut. Toimittajat ja Helsingin Sanomat ovat maksaneet kovaa hintaa jutuista, joiden sisällön toimitus katsoi kuuluvan yleisön tiedonsaantioikeuden piiriin.

Työtään tekevän toimittajan ehdollinen vankeustuomio on Suomessa poikkeuksellinen. Siksi asian käsittelyn soisi jatkuvan vielä korkeimmassa oikeudessa, vaikka prosessi on niin lehdelle kuin toimittajille kallis ja raskas.

Meidän muiden media-alan ammattilaisten tehtävä on pitää huolta siitä, etteivät tähän mennessä annetut oikeuden päätökset vaikuta aihevalintoihimme. Salaisen ja julkisen rajoja on uskallettava jatkossakin koetella.