Kieli

Kielenhuoltaja kokee monenlaista 20 sanomalehtivuoden aikana

Päätin lähteä toukokuussa Helsingin Sanomista, kun emme päässeet yhteisymmärrykseen uudesta työnkuvastani. Yli 20 vuoden ura lehdessä on jättänyt monia erikoisia muistoja. Tässä joitain:

Aloitin urani oikaisulukijana. Vuonna 2005 lakkautetun osaston toinen pomo ei pitänyt kauan sitten hyväksytystä saada tehtyä -muodosta vaan korjasi sen yhä muotoon saada tehdyksi. ”Mieluummin minä saan syödyksi ruokaa kuin syötyä ruokaa”, hän selitti. Mitäpä tuohon voi lisätä.

Olin vuonna 2010 mukana raadissa, kun lehti etsi lukijakilpailulla suomenkielisempää vastinetta Musiikkitalon akustiikkakatokselle kanoopille. Kapellimestari Leif Segerstam ja arkkitehti Marko Kivistö jyräsivät minut raadissa, mutta pääsinpä kuulemaan Segerstamin jylhän tenoriäänen rakenteilla olevan Musiikkitalon salissa. Kisan voittanutta sointilatvusta ei valitettavasti ole näkynyt juuri missään.

Maaliskuussa 2013 toimituksesta otettiin yhteyttä varsin myöhään illalla: uusi paavi on valittu, mutta mikä ihme hänen nimensä on suomeksi? Englannin Francis tuntui liian lyhyeltä, ja lopullinen vastaus Franciscus löytyi latinankieliseltä Wikipedia-sivulta. Harvoin on suositus syntynyt tällä vauhdilla.

HS noudatti 2010-luvulla jonkin aikaa Kotimaisten kielten keskuksen ohjetta, jonka mukaan sukunimi Orpo taipuu Orvon. Sitten eräs nouseva kokoomuspoliitikko lähetti medialle aiheesta reklamaation, ja loppu on historiaa.

Tuhansista palautteista rakkain on postikortti, jonka vastaanottaja on pöljä Ville Eloranta. ”Osaapa ukko huoltaa suomenkieltä! Eipä ymmärrä itse mikä on jouheva! Vertaa juoheva! Hah, haa! Terve vaan ja onnea – sano”, lukee kortissa, joka sai minut heti naurahtamaan. En taida vieläkään ymmärtää jouhevan ja juohevan eroa – ainakin Kielitoimiston sanakirja pitää sanoja synonyymeina. Kortti on silti yhä tallessa.