Hämmentävä yhdennäköisyys toi ”virtuoottisen” suomen kieleen

Pätevä kielenhuoltaja osaa perustella jokaisen ratkaisunsa. Toisinaan tämä periaate voi johtaa kummallisten selvittelyjen pariin. 

Joitain vuosia sitten kollega ihmetteli virtuoottinen-sanan käyttöä kulttuurijournalismissa: hänelle oli opetettu, että kyseessä on virheellinen muoto. Kun aihe palasi keskusteluumme tänä keväänä, aloin pohtia, mikä virtuoottisessa oikeastaan on ongelmana. 

Olin jo aikaisemmin yllättynyt siitä, ettei sanaa esiinny missään tuntemassani sanakirjassa. Virtuoottinen ei nimittäin ole mikään uusi villitys. Varhaisin Helsingin Sanomista löytämäni esiintymä on vuodelta 1971. 

Lisäksi niin sanotuilla sivistyssanoilla on usein muotovastineensa muissakin kielissä. Olisi siis odotuksenmukaista, että muualta löytyy kaksi t-kirjainta sisältäviä muotoja, sellaisia kuin ”virtuotic” tai ”virtuotisk”. Eipä löydy, ellei lasketa paria hassua ruotsinkielistä tekstiä (jotka vaikuttaisivat olevan suomalaisen rustaamia). 

Mistä jälkimmäinen t siis on putkahtanut? Ainoa selitys taitaa olla, että virtuoosi voi näyttää samankaltaiselta muodosteelta kuin esimerkiksi psykoosi ja neuroosi. Jos niistä saadaan psykoottinen ja neuroottinen, miksei myös virtuoosista saataisi virtuoottista! Monissa kielissä muotona onkin virtuoso, joka ei tarjoa vastaavaa mallia. Suomen i-loppuinen muoto lienee kehittynyt ruotsin virtuos-muodosta. 

Virtuoottinen on outo siksi, että virtuoosi-sanan oosi-loppu on syntynyt eri reittiä kuin psykoosin ja neuroosin. Myöskään merkitys ei täsmää: psykoosi ja neuroosi viittaavat asioihin, virtuoosi ihmiseen. Kaikkia tämä ei selvästikään häiritse.  

Kielenhuoltoa ei toki kannata tehdä – ainakaan puhtaasti – etymologisin perustein. On silti hyvä muistaa, että virtuoottisen voi helposti korvata sanakirjojenkin tuntemilla muodoilla virtuoosimainen ja virtuoosinen.