Jopa ehdottomasti juttuun haluavat yritysedustajat tekevät katoamistemppuja, kirjoittaa Hanna Rusila.
Onko toimittajan ajankäytöllä väliä? Monen mielestä ehkei – sopulin tehtävähän on tonkia tietoa kivien alta.
Paitsi että ainakin freelancerin arjessa on. Suuresti. Nykypalkkioilla ja -kulutasolla valmista pitäisi tulla huipputehokkaasti ja kalenterin täyttyä piripintaan. Muuten työllä ei elä.
Jo lihavina vuosina tuntui järkevältä siirtää työn painopistettä asiakasviestintään, jossa briiffit olivat selkeitä, haastattelut valmiiksi sovittu ja aikataulut paalutettu. Se toi parhaan leivän. Journalismikin onnistui kohtuullisella panos–tuotos-suhteella, jos suosi haastatteluissa tutkijoita ja arkiaiheisiin sopivia taviksia.
Muutoksen nopeus yllätti. Viimeistään viitisen vuotta sitten kävi selväksi, ettei professoreitakaan tahtonut tavoittaa puhelimen päähän. Aina oli liian kiire. ”Etsi joku muu.”
Pian asiakasviestinnän vaivihkaa epäammattimaisemmaksi lipunut tilaajaporras täydentyi hankalilla haastateltavilla. Saatoin lähteä maakunnasta Helsinkiin henkilöjuttukeikalle ja saada junassa tiedon, että Tärkeä Haastateltava oli unohtanut katsoa kalenteriinsa.
Kului vain tovi, kun briiffien haastatteluajat jäivät historiaan. Sopiminen kaatui freen hartioille. Asiakas halusi tietyn henkilön lehteen, saipa toimittaja häntä kiinni tai ei.
Nykyisin useimmista tilauksista aavistaa, että taustasäätö vie aikaa ja hermoja. Harmi kyllä näkymättömästä työstä maksetaan freelancerille vain poikkeustapauksissa. Jopa ehdottomasti juttuun haluavat yritysedustajat tekevät katoamistemppuja.
Kaiken huippu oli äskettäinen henkilöhaastateltavani, joka reagoi tuskin murto-osaan yhteydenotoista ja silloinkin ympäripyöreästi. Luvatun puhelun pakoilu kesti puolitoista kuukautta. Dedis siirtyi, haastattelu vielä kertaalleen viime metreillä. Lopulta huhkin lehtiöineni perjantai-illan kääntyessä yöksi.
Tuo Tärkeä Henkilö ei selvästi edes tajunnut, että työn tekemisestä ehti kadota järki. Että ammattilaisen olisi kannattavampaa maata kotona ja nostaa tukia.
Toimittaja tuntuu romahtaneen statuspelissä puhelinmyyjäkategoriaan. Kaikilla on kiire, eikä työn arvoa enää ymmärretä.
Vai onko kyse sittenkin ylimielisyydestä ja kovista arvoista? Siitä surullisenkuuluisasta empatiavajeesta?
Uusimmassa lehdessä
- Kohu arabiankielisistä uutisista kuumensi repivän Yle-rahoituskeskustelun. Uutisankkuri Esraa Ismaeel on seurannut keskustelua ihmeissään.
- Sinuhe Wallinheimo kiinnostui kaupallisen median ahdingosta ja hakeutui Ylen hallintoneuvoston johtoon. Läheiset välit Vesa-Pekka Kangaskorpeen ovat hänelle arka paikka.
- Kulttuurin leikkaukset hukkaavat ammattitaitoa peruuttamattomasti