Virkkeen virka

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun huomasin, että juttuni kappalejakoa oli menty käpälöimään. Jostain syystä siihen oli väsätty yhden virkkeen kappaleita.

Yhden virkkeen!

Voitteko kuvitella? Näköjään voitte.

No hyvä on. Varmasti yksivirkkeinen kappale on joissakin yhteyksissä aivan oiva valinta. Esimerkiksi yksivirkkeiset sitaatit toimivat myös omina kappaleinaan, ja tämä typografinen valinta tukee sisällön ilmaisemista.

”Saatanan tunarit”, arveli jo Kekkonen.

Mutta mutta. Onko yksivirkkeisistä kappaleista tulossa journalistisissa teksteissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus?

Virkkeet ovat kappaletavaraa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta jos jokainen virke on omassa kappaleessaan, mistä me tiedämme, mitkä virkkeet kuuluvat ikään kuin ajatuksellisesti yhteen ja milloin tekstissä siirrytään toiseen ajatukseen?

Muinoin puhuttiin tekstin ydinvirkkeistä ja niitä täydentävistä tukivirkkeistä. Ajateltiin, että tekstin kappaleet rakentuvat loogisesti siten, että ydinvirkkeen lisäksi kappaleessa on perustelu-, esimerkki- tai täsmennysvirke.

Teksti on typografinen kokonaisuus, joka koostuu sellaisista silmin nähtävistä osista kuin kirjainmerkki, sana, virke, kappale, otsikot ja niin edelleen. Kaikilla näillä on tekstin ja sen merkitysten rakentumisessa oma virkansa. Kirjoittajan ja lukijan näkökulmasta teksti onkin ennen kaikkea merkityskokonaisuus.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin lyhyitä tekstejä tehtäessä kiusaus pätkiä teksti yhden virkkeen kappaleiksi on suuri. Näyttää paremmalta, ja tekstille tarkoitettu tila saadaan täyteen.

Onnellisinta lukijan ja kirjoittajankin kannalta olisi, jos ulkoasu palvelisi sisältöä eikä päinvastoin. Sitä vartenhan teksti loppujen lopuksi laaditaan, sisältöjen ilmaisemiseksi.