”Tuttua vertausta käyttäen vanha, yrmeä demokratian vahtikoira on kovaa vauhtia muuttumassa markkinayhteiskunnan söpöiksi puudeleiksi ja irvaileviksi kulkukoiriksi.”
Näin linjasi Markku Koski Journalistin numerossa 3/1997 julkaistussa tekstissään Hymyilevä toimittaja. Siinä Koski arvioi kriittisesti, miten suomalaisten journalistien tv-esiintyminen oli muuttunut ja sisällöt keventyneet.
”Ei ole montakaan vuotta, kun MTV:n Kympin uutisten parivaljakko herätti pahennusta pikku loppu-hymähdyksellään. Nyt kuitenkin samaa voi joskus lukea Ykkösenkin uutistenlukijan muuten niin perushuolestuneilta kasvoilta.”
Koski epäili, että ”hymynkareen tunkeutuminen journalismin kovaan ytimeen” osoitti, miten mediakulttuuri oli muuttumassa. Journalistit eivät ajatelleet enää puhuvansa kansalaisille, vaan yleisölle.
Samalla 1960-lukulaisen tinkaamisen rinnalle oli tullut flirtti.
”Oman rakkaan minän ohella hymyilevä toimittaja uppoaa haasteltavaansa”, Koski kirjoitti.
Osa toimittajista oli Kosken mukaan ottanut kuitenkin toisenlaisen ironisen hymyn.
”Ironinen toimittaja ei flirttaile haastateltavansa vaan tehtävänsä kanssa.”
Uusimmassa lehdessä
- Pitääkö journalismin valita puolensa, jotta maailma pelastuisi? Journalistin toimittaja Manu Haapalainen kysyi itseään viisaammilta.
- Marjaana Varmavuori haluaa saada ihmiset saman pöydän ääreen
- Paikallisen median pitää vaalia paikallista keskustelua
- Jobbet som lokalreporter gav otippat socialt trumfkort