Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.

Kello on 9.20. Kaksi ruisleipää juus­tolla ja tomaatilla, kananmuna, ­lasi appelsiinimehua ja kuppi kahvia. Journalistiikan työelämäprofessori Laura Saarikoski, 50, kantaa aamiaisensa Tampereen yliopiston Alakuppilan pöytään. On keskiviikko ­23. loka­kuuta.

Vielä alkuvuodesta Saarikoski työskenteli Helsingin Sanomien ­syventävien sisältöjen päätoimittajana. Jos kaikki olisi jatkunut ­ennallaan, hän ei olisi aamiaisella vaan päivän kolmannessa palaverissa. Sen jälkeen kalenterissa olisi viidestä seitsemään muuta palaveria.

Kiireisellä viikolla kalenterissa saattoi olla 55 palaveria ja yksi lounastauko.

”Päätoimittajana päivät rytmittyivät uutiskokousten, yksykkösten, projektipalaverien ja johtoryhmän pala­verien välillä. Silloin oli pakko varata pari tuntia keskeytyksetöntä työaikaa kalenteriin, jos oli vaikka kolumnivuoro. Ei ole tervettä, että kaikki ajatustyöt jäävät iltaan”, Saarikoski sanoo nyt.

Saarikoski aloitti työelämäprofessorina elokuussa. ­Uudessa työssään hän on saanut suunnitella luentonsa ja miettiä niille vierailijat ihan rauhassa ilman jatkuvia kokouksia ja keskeytyksiä.

”Ei ole kukaan soittanut, se on niin hassua. Mutta ­sehän tekee aivoille hirveän hyvää, että on välillä ­tällaista”, ­Saarikoski sanoo.

---

Laura Saarikoski irtisanoutui Helsingin Sanomista helmi­kuussa, kun uusi vastaava päätoimittaja Erja ­Yläjärvi ­halusi sulauttaa syventävien sisältöjen linjan lehden muuhun toimintaan. Lehti siirtyi kahden päätoimittajan malliin.

Saarikoski ei itse hakenut vastaavaksi ­päätoimittajaksi. Hän viihtyi silloisessa työssään ja ajatteli, että vastaavalla päätoimittajalla olisi hyvä olla pidempi kokemus päätoimittajan työstä ja bisnespuolesta.

Saarikoski työskenteli Hesarissa vuosina 1995 – 2024 ­yhteensä yli 20 vuotta. Irtautuminen on silti ollut ­hänestä yllättävän helppoa.

”Ei minulla ole ollut kauheaa identiteettikriisiä tai oloa, että elämäni olisi jäänyt Hesariin. Eihän ammatti­taito tai identiteetti ole sidottu yhteen työpaikkaan, vaan toimittajuuteen. Kun menin kesällä Yhdysvaltoihin tekemään Ylelle juttuja, oli mahtavaa päästä taas kentälle raportoimaan.”

Saarikoski työskenteli Helsingin Sanomissa muun muas­sa Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajana vuosina 2014 – 2018 ja useissa eri esihenkilötehtävissä. Työkokemuksensa pohjalta hän olisi voinut hakea työelämäprofessoriksi feature- tai kirjeenvaihtajateemalla. Sen sijaan hän ­laati luentosuunnitelman siitä, miten tehdä kannattavaa journalismia tässä ajassa.

Syyskuussa Saarikoski piti kandiopiskelijoille luento­sarjan, joka käsitteli journalistisen menestyksen mittaamista, alalla tarvittavia kykyjä ja niistä maksettavaa palkkaa, tekoälyä, kestävän toimittajaidentiteetin rakentamista, kriittisen palautteen kestämistä ja työelämässä jaksamista.

Keväällä hän aikoo opettaa maisteriopiskelijoille liiketoimintaa ja tuotteistamista.

Syyskuun luennoillaan Saarikoski puolusti entisen työnantajansa Helsingin Sanomien työpaikkailmoitusta, joka herätti viime kesänä somekohun. Ilmoituksessaan lehti etsi kulttuuritoimittajaa, jolla on kokemusta maksuhalukkuuden herättämisestä ja pystyvideoista. Somekeskustelijat ihmettelivät, onko kulttuurijournalismi nykyisin vain populaarikulttuuria, pystyvideota tai klikkejä.

Saarikosken mukaan maksuhalukkuuden herättämisessä on kyse suomalaisen kaupallisen median tulevaisuudesta.

Ihminen tekee tilauksen tyypillisesti vasta, kun tiedotusväline on onnistunut houkuttelemaan hänet sisältöjensä pariin monta kertaa. Tähän tarvitaan kiinnostavia uutisia ja viihdettä, jotka näyttävät kaikissa isoissa tiedotusvälineissä aika samoilta. Maksuhalukkuutta ­herättävät sisällöt ovat astetta enemmän – jotain, mitä ei muualta saa.

Saarikoski määrittelee maksuhalukkuutta ­parantaviksi tekijöiksi esimerkiksi hyödyn, henkilökohtaisuuden, ­ainutlaatuisuuden, ajankohtaisuuden, yllättävyyden, ­läheisyyden ja luotettavuuden. Hänestä journalistien ­pitäisi osata huomioida nämä miettiessään juttujensa aiheita, otsikoita, rakenteita, julkaisun ajoitusta, visuaali­suutta ja käyttökokemusta.

”Toimittajille tekisi hyvää ymmärtää paremmin liiketoimintaa”, Saarikoski sanoo.

”Toimittajaopiskelijoillekin on tervettä avata sitä, ­että journalismi, jota he itse haluavat tehdä, ei ­välttämättä enää ole sitä, mitä mediatalot haluavat, koska yleisö ei arvosta sitä. Mutta jos oppii tekemään journalismia uudel­la tavalla, se voi mennä kaupaksi. Tämä on tietoa, jota olisin itse halunnut opiskeluaikanani.”

Digiajan esihenkilöiden pitää Saarikosken mukaan pystyä toimimaan kulttuuritulkkina vanhan koulun laatu­journalismin ja uuden koulun digitarjoilun välillä.

”Kaikkein menestyksekkäintä journalismia digiajassa syntyy niin, että on ihmisiä, jotka pystyvät sulauttamaan laadukkaan journalismin periaatteet muotoon, joka kelpaa yleisölle tässä ajassa.”

Laadukkaan journalismin tunnusmerkkejä on, että se antaa realistisen kuvan maailmasta.

”Kamppailussa kannattavuudesta on ratkaisematta edelleen se, miten suuri yleisö ja etenkin nuoret, saadaan kepeiden ja yksilökeskeisten sisäänheittotuotteiden jälkeen kiinnostumaan isoista ja vaikeista asioista, kuten turvallisuuspolitiikasta ja Kiinan vaikutusvallan kasvusta.”

---

10.00 Työelämäprofessorin työhuoneeseen on Alakuppilasta vain muutama askel. Huoneen seinällä on ­juliste edellisen työelämäprofessorin Hannu Kivimäen järjestämistä journalistisista iltamista. Kaapin ovessa on ­Kivimäen edeltäjän, Johanna Vehkoon liimaama Long Play -tarra.

Saarikosken puumerkki on toistaiseksi pyyhe, ­jonka hän ripustaa kaappiin kuivumaan. Hän on tullut edellisenä päivänä junalla Tampereelle pitämään opiskeli­joille vastaanottoa ja käynyt illalla Rauhaniemen kansankylpylässä uimassa. Tänään iltapäivällä hän matkustaa Helsinkiin palatakseen taas huomenna.

Saarikoski pitää vastaanottoa tiistai-iltapäivisin työhuoneessaan ja perjantai-iltapäivisin Teamsissa. Ideana on auttaa opiskelijoita esimerkiksi editoinnissa, työhake­musten teossa ja uravaihtoehtojen miettimisessä.

Vastaanotoilla on ollut alkusyksystä melko hiljaista. Se on yllättänyt Saarikosken.

”Moni opiskelija on sanonut, että voi ei, sä et ­järjestä mitään ykkös- ja kakkosvuotisille. Olen vastannut, että varatkaa vastaanotolleni aika. Ehkä minun täytyy keksiä joku tapa tutustua ihmisiin vähän paremmin niin, että he kehtaavat tulla vastaanotolle”, Saarikoski sanoo.

Yllätys Saarikoskelle oli myös se, että kun opiskelijat saivat toivoa häneltä luentoja mistä vaan, he toivoivat niitä resilienssistä eli pärjäämisestä muutosten ­keskellä ja jaksamisesta.

”Ainahan toimittajan työtä on tehty deadlineja vastaan”, Saarikoski sanoo.

Toisaalta Saarikoski tietää, että maailma on nyt erilainen kuin hänen uransa alussa. Eräs opiskelija kertoi, ettei välttämättä ehdi vaihtoon, jotta valmistuisi tavoiteajassa ja saisi helpotusta opintolainaan. Saarikosken opiskeluaikana yliopistolta saattoi rauhassa ottaa välivuosia.

Toinen opiskelija oli ahdistunut kovasta kilpailusta yliopistolla.

”Mietin että kilpailu, hetkinen, kyllähän mekin kilpailimme harjoittelupaikoista, mutta miten se ei silloin tuntunut niin dramaattiselta vaan arkiselta. Somessa näyttää siltä, että kaikki muut saavuttavat jotain. Jos katsot sitä yksin kotona, on helppo jäädä ajatukseen, että olen ainut, joka ei saavuta näitä asioita.”

Jos Journalistin jutuntekoa ei olisi, Saarikosken aamupäivän työlistalla olisi palautteiden laatimista opiskeli­joille ja tenttivastausten korjaamista. Kirjoittamista odottaa myös osuus apurahahakemuksesta.

Apurahahakemukset eivät varsinaisesti kuulu työelämäprofessorin toimenkuvaan, mutta Saarikoski ei voinut vastustaa kiusausta, kun ohjelmistotekniikan professori Pekka Ambrahamsson ehdotti hänelle tekoälytoimituksen rakentamista.

”Tekoäly tulee määrittämään loppu-uraani vähän kuin internetin tulo aikanaan. Jos panemme silmät kiinni ja toivomme, että maailma ei muutu, silloinhan se yleensä tulee ja jyrää.”

Torstai-iltana Saarikoski osallistuu tiedekunnan syysjuhlaan. Sitä ennen on valmisteltava paneelikeskustelut, joihin hän osallistuu perjantaina ja lauantaina Helsingin Kirjamessuilla. Sunnuntaina on aikaa korjata tentti­vastauksia.

”Tällä viikolla petaan vähän ensi viikkoa, kun oletan, että silloin voi tulla yllättäviä haastattelupyyntöjä ­Yhdysvaltain vaaleista. Tulosiltana menen A-studioon”, Saarikoski sanoo.

Jos aikataulu päätoimittajana olikin kiireisempi, näyttää myös työelämänprofessorin arki hektiseltä.

---

10.30 Yksi tie opiskelijoiden maailmaan ovat heidän ­tekemänsä lehdet. Saarikoski on antanut ylioppilaslehti Visiiriin haastattelun ja kirjoittanut kolumnin opiskelijoiden ainejärjestön Vostokin lehteen Gonzoon. Uuden Gonzon pitäisi ilmestyä näinä päivinä, ja Saarikoski lähtee Harkkariin eli harjoitustoimitukseen katsomaan, olisiko lehtiä jo siellä. On niitä keittiössä laatikko, mutta kukaan ei ole vielä avannut sitä.

Saarikoskikaan ei tohtisi. Hän soittaa Gonzon päätoimittaja Elsa Paakkiselle kysyäkseen lupaa. Se heltiää.

Saarikosken kolumnin otsikko on Mitä tekisin toisin, jos opiskelisin 2020-luvulla?

Saarikoski kirjoittaa, että hän olisi kärsivällisempi eikä muuttaisi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen Helsinkiin osa-aikaisen työn perään. Se johti pitkään uraan Hesarissa, mutta opiskelijaelämä jäi elämättä ja gradu lopulta tehtäväksi kuukauden virkavapaalla. Hän ajattelisi sivuaineita boksin ulkopuolelta. Ne auttavat erottautumaan. Työelämässä olisi ollut paljon enemmän hyötyä oikeustieteen, kauppatieteiden, tilastotieteen, tietotekniikan tai luonnontieteiden kuin yhteiskuntatieteiden sivuaineista. Hän ottaisi netin heti alussa paremmin haltuun.

Toisaalta muutamia asioita hän ei kadu. Kuten sitä, kun hän 22-vuotiaana pani opiskelut tauolle ja muutti Yhdysvaltoihin freetoimittajaksi neljäksi vuodeksi.

”Amerikka teki minusta eri ihmisen kuin olin sitä ­ennen”, Saarikoski kirjoittaa.

Haastattelussa Saarikoski kertoo, että vuodet Yhdysvalloissa antoivat hänelle rohkeutta ja optimismia elämään ja toimittamiseen.

”Kehittyi perusluottamus, että maailma on auki ja ­että monet asiat riippuvat uralla ja töissä omasta aktiivisuudesta ja aloitteellisuudesta ja yrittämisestä”, Saarikoski sanoo.

---

12.15 Saarikoski on valmistellut Pohjois-Amerikan tutkimuksen ja viestinnän opiskelijoille luennon Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajan työstä ja median polarisaatiosta Donald Trumpin ensimmäisen presidenttiehdokkuuden aikana.

Luennollaan Saarikoski kertoo, miten digitaalinen ­ansaintamalli ruokki polarisaatiota Yhdysvaltain medias­sa jo vuonna 2016. Silloin Donald Trump voitti. Kielteisyys, yllätys, pelko ja konflikti houkuttelivat liikennettä. Useampi otsikko samasta aiheesta toi enemmän liikennettä kuin yksi pidempi juttu. Media ­saavutti ennätykselliset kävijämäärät raportoimalla Trumpin jokaisesta twiitistä, mutta yleisö turtui niihin. Tarvittiin yhä uusia päräyttäviä otsikoita.

Luennoidessaan Saarikoski kuulostaa huolestuneelta siitä, miten polarisaatio vaikuttaa demokratiaan. Samaan aikaan hän haluaa opettaa opiskelijoille kannattavan journalismin tekemistä, mikä vaatii yleisön kiinnostuksen toistuvaa herättämistä. Eikö siinä ole ristiriita?

Saarikoski myöntää, että digitaalinen bisneslogiikka ilman journalistista harkintaa voi pahimmillaan johtaa siihen, että media murentaa demokratiaa eikä vahvista sitä.

Hän huomauttaa kuitenkin, että amerikkalainen ­media on käyttänyt enemmän harkintaa nyt kuin 2016 vaaleissa. Suomalainen media on ollut amerikkalaista vähemmän konfliktihakuinen aina.

”Täällä ajatellaan enemmän, että meidän pitäisi ­olla yhtenäinen kansakunta, varmaan Venäjä-syistä. Siksi poliittisessa uutisoinnissa ei mennä ihan tappiin saakka.”

Se on hänen mukaansa hyvä asia. Suomessa polarisaation seuraukset olisivat vakavammat kuin Yhdysvalloissa.

Saarikosken mielestä Suomi on veroihin perustuva hyvinvointiyhteiskunta, joka perustuu solidaarisuuteen toisia ihmisiä kohtaan.

”Amerikkalaisessa yhteiskunnassa sillä, että ihmiset ­vihaavat toisiaan, ei ole niin perustavia seurauksia, koska siellä on eletty aina individualistisesti. Jos Suomesta katoaa solidaarisuus, se tarkoittaa, että meidän pitää keksiä koko yhteiskuntajärjestelmämme uudestaan.”

---

14.00 Luento on ohi ja Saarikoski hakee Alakuppilasta lounasta: pala piirakkaa, vähän salaattia ja kahvia. Pöydässä hän huokaisee, että väsyttää. Vaikka Saarikoski ­puhuu monien Yhdysvaltain-vuosiensa jälkeen hyvää englantia, hän ei käytä sitä päivittäin Suomessa. Luennointi englanniksi vaatii terästäytymistä.

Kun Saarikoski luennoi syyskuussa journalistiikan opiskelijoille isossa auditoriossa, salin ensimmäiset ­rivit olivat tyhjiä.

”Toisella tai kolmannella luennolla sanoin heille, ­että olkaa kilttejä ja tulkaa alas, minulla on yksinäinen olo täällä. Onneksi he alkoivat jossain vaiheessa kysellä. Toimittajan ammatin tosi tärkeä piirre on se, että ­uskallat mennä eturiviin ja panna käden ylös”, Saarikoski sanoo.

Hän arvioi itse menestyneensä toimittajana, koska on monipuolinen ja ”hirveän kiinnostunut tekemään kaikkea”. Kun on ollut mahdollisuus kouluttautua, hän on ollut ensimmäisenä käsi pystyssä.

”Ja kai olen sitten ollut myös valmis tekemään paljon töitä. En tiedä, onko sitä nykyään epäkorrektia sanoa, mutta jos haluaa eteenpäin, kannattaa olla valmis tekemään paljon töitä”, Saarikoski sanoo.

Saarikoskesta toimittajan työ ei koskaan ole tuntunut kovin raskaalta.

”Totta kai jos työtä on liikaa, se väsyttää. Mutta kun on motivoitunut ja pitää työtä merkityksellisenä, kyllä se auttaa jaksamaan.”

Saarikosken uran alussa 1990-luvun laman jälkeen toimittajien oli vaikea saada töitä ja läsnä oli pelko siitä, ­onko alalla enää pysyviä työpaikkoja. Toisaalta nyt on 24/7 infotulva ja some. Työ ja julkaisutahti ovat muuttuneet intensiivisemmiksi digitalisaation myötä. Opiskelijoiden tukiin on tullut leikkauksia.

”Sen takia on ymmärrettävää, että opiskelijoiden kokemus henkisestä kuormituksesta on kasvanut”, Saarikoski sanoo.

Syyskuussa resilienssistä ­kandiopiskelijoille ­pitämänsä luennon lisäksi hän aikoo myöhemmin syksyllä järjestää journalistisen iltaman kesto­kyvystä ja stressinhallinnasta.

Vaikka alan talous- ja työtilanne on mitä on, Saarikoski haluaa myös rohkaista opiskelijoita.

”Vaikka toimittajan duuneja voi olla ­tulevaisuudessa vähemmän kuin nyt, parhaat pärjäävät aina. Ja toisekseen toimittajan työ on tosi hyvä opintopolku myös monelle muulle alalle. Jos menee vaikka politiikkaan tai virkamieheksi, aivan keskeisiä ominaisuuksia on, että osaa kirjoittaa, tiivistää, kysyä, ottaa selvää ja haastaa.”

”Ja todennäköisesti lähivuosina tulee myös se käänne, että printeistä luovutaan ja niihin liittyvät kulut katoavat, jolloin kannattavuus paranee. Edessä voi olla myös parempia aikoja.”

---

14.30 Ylioppilaslehti Visiirin toimitus on samalla käytävällä Saarikosken työhuoneen kanssa. Saarikoski on halun­nut koko syksyn vierailla toimituksessa. Tänään se onnistuu. Paikalla ovat päätoimittaja Maria Muilu ja harjoittelija Iikka Sorvali.

Saarikoski istuu toimituksen sohvalle ja alkaa ­kysellä: Miten teette Visiiriä? Osallistuvatko teekkarit lehden­tekoon? Miksi halusit päätoimittajaksi? Maksatteko juttu­palkkioita? Pystyttekö tekemään kriittistä journalismia Tampereen yliopistosta? Onko työ hauskaa?

Miksi arvelette, että opiskelijat haluavat, että opetan nimenomaan resilienssistä ja jaksamisesta? Mistä kaikesta se johtuu, että jaksamisasia on niin pinnalla?

Maria Muilulle tulee ensimmäisenä mieleen se, että nykyään kaikki on niin pirstaleista.

”Ihan lähtien siitä, että opintoja on lähinä ja ­hybridinä ja pitää olla jatkuvasti kartalla monista systeemeistä ja löytää tietoa järjestelmistä, kuten Sisusta. Siitä kuulee edelleen, että se on karsea. Siinä päällä on koko muun elämän hallinta ja pyörittäminen.”

Muilun mukaan journalistiopiskelijoilla on yhä ­kovempi kiire päästä nopeasti oman alan töihin ja saavuttaa ja tehdä nopeasti paljon. Siihen on kasvanut jonkinlainen ryhmäpaine, joka saa voimaa media-alan ­kovasta työpaikkakilpailusta.

”Muutos on tapahtunut aika äkkiä. Silloin kun itse aloitin opinnot, fuksivuoden jälkeen tuntui vaikealta edes uskaltaa hakea toimittajan töihin, kun ajattelin, että olen tällainen vaan, enkä pääse”, Muilu sanoo.

Muilun mielestä myös opiskelijoiden odotukset ­ensimmäisten työpaikkojen suhteen ovat kasvaneet.

”Moni tuntuu haluavan ensimmäisenä työpaikkanaan Hesariin, eikä edes hae paikallislehtiin harjoitteluun. Paine myös valuu varhaisemmaksi ja varhaisemmaksi. Jo yläasteella ja lukiossa pitää tehdä isoja päätöksiä.”

Onko jotain, mitä me viestinnän opettajat voisimme tehdä, Saarikoski kysyy.

”Itse olen kokenut, että aikamme tarvitsee yleisinhimillistä otetta. Vaikka sitä, että opettajat ja henkilökunta luovat tunnetta, että esimerkiksi haasteista kurssitehtävien kanssa voi tulla puhumaan. Että syntyy keskusteleva ilmapiiri ja tunne, että ollaan tässä yhdessä. Kohdatuksi tuleminen ja keskustelu ovat tärkeitä”, Muilu vastaa.

15.10 Saarikoski erottelee työhuoneessaan tavaroita, ­jotka aikoo jättää yöksi Tampereelle tavaroista, jotka ottaa mukaansa Helsinkiin. Flipflopit mukaan, pyyhe jää.

Sen jälkeen otetaan päärakennuksen aulassa Journalistiin vielä muutama kuva ennen kuin juna Helsinkiin lähtee kello 16. Saarikoski on tyytyväinen siihen, että kuvaaja muistuttaa häntä hymyilemään.

”Tiedän, että musta saa aina liian vakavan kuvan.”