Mediatalot vähentävät työpaikkoja, moni toimittaja murehtii koko ammatin elinehtoja. Löytyykö journalismille uutta tulevaisuutta esimerkiksi kulttuurisäätiöiden rahoista tai verkossa juttuja myyvistä startupeista?
Juuri nyt toimittajakunnan tulevaisuus ei varsinaisesti häikäise valoisuudellaan. Maan lähes kaikki mediatalot ovat leikanneet väkeä vuosi toisensa jälkeen, eikä työmarkkinoiden myllerrys ole loppumassa.
”Alan kutistuminen ja työpaikkojen väheneminen varmasti jatkuu”, arvioi Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen.
”Se johtuu pitkälti siitä, että journalismin suosio mainosmediana hiipuu ja tulot sitä kautta putoavat. Journalismi luultavasti jakautuu entistä selkeämmin eliittimediaan, josta käyttäjät ovat valmiita maksamaan, ja mainosrahoitteiseen mediaan, jonka laatu heikkenee. Hyvälle journalismille ja hyville toimittajille on silti edelleen kysyntää. Medioiden pitää myös enemmän erikoistua ja syventyä journalistisessa tarjonnassaan. Jokaiselle jotakin tarjoava sanomalehti hiipuu suurten ikäluokkien myötä, vain kaikkein suurimmat voivat pärjätä.”
Journalismin tutkija ja alaa Journalistin kolumneissakin käsittelevä toimittaja Johanna Vehkoo tiivistää edessä olevaa näin:
”Suurten mediayhtiöiden merkitys pienenee. Yt-kierteet jatkuvat. Toimituksia supistetaan. Sisällöt samankaltaistuvat entisestään. Yhteiskuntaan syntyy aukkopaikkoja, joista journalismi ei enää kerro.”
Keskustelussa median elintilasta Suomessa on puhuttu paljon Yleisradion roolista ja mediatuotteiden verotuksesta. Ylen ja kaupallisten mediayhtiöiden varassa toimittajien työmarkkinat pitkälti ovat tulevaisuudessakin – mutta voisiko niille löytyä tukea muualtakin? Voiko esimerkiksi asiajournalismille saada uusia rahoitusmuotoja esimerkiksi yksityisten kulttuurisäätiöiden taholta?
Siitä löytyy esimerkkejä ulkomailta. Tunnetuin on yksi maailman laadukkaimmista sanomalehdistä, brittiläinen The Guardian, joka on onnistunut pitämään kiinni journalistisista perinteistä ja kasvattamaan digijulkaisuissa kunnianhimoista asiajournalismia. Lehden kustantajana on varakas säätiö, joka ei pyri saamaan voittoja osakkeenomistajille. The Guardiankin on tosin juuri nyt joutumassa uusien leikkausten eteen, kun sen pyrkimys valloittaa yleisöä muun muassa USA:ssa on tullut kalliiksi eivätkä digisatsaukset ole tuottaneet taloudellista voittoa.
Suomen suurimpia säätiöitä on taiteen ja tieteen tukemiseen omistautunut Koneen säätiö. Taseen markkina-arvolla mitattuna se on maan suurin: tase on arvioitu viime vuosina noin 1,5 miljardin suuruiseksi, ja säätiö itse arvioi sijoitusomaisuutensa arvon huomattavasti suuremmaksikin. Koneen säätiö on tukenut joskus esimerkiksi journalistien kirjahankkeita. Parhaillaan se rahoittaa joitakin tutkijoita ja journalisteja Jakautuuko Suomi? -hankkeessa, jossa kaivetaan tietoa ja tehdään julkaisuja väestön eriarvoistumisesta.
Haluaisiko Koneen säätiö tukea toimittajia enemmän, tai vaikka kokonaisen ison lehden perustamista?
”Olemme säätiössä huomanneet, että perinteinen media tekee yhä vähemmän laatujournalismia, ja tätä aihetta olemme halunneet nostaa esiinkin”, sanoo tiedeasiamies Kalle Korhonen.
Ongelman noteeraaminen ei ole kuitenkaan vielä johtanut siihen, että Koneen säätiö olisi perustamassa muuta erityishanketta tukemaan nimenomaan journalismia.
Korhonen uskoo, että säätiö voi jakaa journalisteille vähän entistä enemmänkin apurahoja, jos tukea haetaan sisällöllisesti painaviin hankkeisiin. Esimerkiksi laadukkaaseen tietoon perustuvia kirjaprojekteja tai muita journalistisia julkaisuja tuetaan joka vuosi, hän toteaa.
Suomen Kulttuurirahasto on Koneen säätiön tavoin Euroopan mittakaavassakin suuri yksityinen säätiö, ja sen pääoma oli viime vuonna noin 1,4 miljardia euroa. SKR jakaa apurahoja myös viestinnän hankkeille, ja sen alla toimii joitakin nimenomaan toimittajia tukevia nimikkorahastoja. Lisäksi se on nyt kahdesti rahoittanut toimittajille suunnatun Kulttuurijournalismin mestarikurssin paikatakseen perinteisten medioiden vähentämiä kulttuurikritiikkejä ja -seurantaa.
”Kyllä rahastossa on vaihdettu ajatuksia median tilanteesta, ja se on asia, jota meidän pitää seurata”, sanoo SKR:n yliasiamies Antti Arjava.
Mutta Arjava pitää vaikeana sitä ajatusta, että SKR ottaisi todella aktiivisen roolin journalismin suhteen – se on yhteiskunnan ja mediayritysten tehtävä. Hän vertaa median nykykriisiä 1990-luvun alun pankkikriisiin.
”Silloin oli joka korttelissa oma pankki. Kun kilpailu vapautui ja siirryttiin digitaaliseen maailmaan, edessä oli kova muutos. Suomessa on ollut todella paljon lehtiä suhteessa väestöön – mikseivät ne voisi tehdä enemmän yhteistyötä? Maan sanomalehtien tarpeen kattaisi aika hyvin vaikka jo kolme isoa sanomalehteä, joilla olisi alueelliset painokset.”
Maan sanomalehtien tarpeen kattaisi aika hyvin vaikka jo kolme isoa sanomalehteä, joilla olisi alueelliset painokset.
Antti Arjava, Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies
Rahasto ei Arjavan mukaan voisi myöskään helpolla tehdä yhteistyötä mediayritysten kanssa, koska silloin tukirahaa valuisi yritysten omistajille.
Säätiöiden näkökulmasta journalismi on suhteellisen pieni kulttuurinsarka. Kun Helsingin Sanomain säätiö perustettiin, SKR vähensi tukeaan journalismille, koska rahasto katsoi, että pienelle yhteiskunnan alalle tuli silloin melko paljon tukea, Arjava kertoo.
Entä Sanomain säätiö – se tukee alan tutkimusta ja koulutusta, mutta voisiko se alkaa rahoittaa erikseen nimenomaan laadukkaiden juttujen tai ohjelmien tekoa?
Kenties jonkin verran, mutta säätiön pääaloina pysynevät kyllä tutkimus ja koulutus. Säätiön hallituksen puheenjohtaja, Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kertoo, että Sanomain säätiö on jo tukenut journalismin tuotantoa esimerkiksi yksittäisissä kirjaprojekteissa ja Uutisraivaaja-kilpailussa esiin nousseissa hankkeissa.
Se on myös tukenut selvitystyötä tutkivan journalismin keskuksen perustamisesta, ja siinä tavoitteena on, että keskuksen toimittajat tekisivät yhteistyössä eri viestimien kanssa pitkiä tutkivia juttuja. Hanke on Niemen mukaan kuitenkin toistaiseksi jäissä, koska keskus tarvitsisi taustalleen useampia rahoittajia.
Keskustelukierros säätiöiden rahanjakajien kanssa tuottaa aika laihan tuloksen. Niillä on halua tukea journalismia, mutta käytännössä se näkyy esimerkiksi kirjahankkeiden rahoittamisena. Monien yksityisten säätiöiden olisi käytännössä myös melko vaikea nostaa journalismia suureksi painopisteekseen, koska ne on yleensä perustettu ja rajattu tukemaan nimenomaan tiedettä tai taidetta.
Luovilla yhteistyöratkaisuilla journalistit voivat löytää tukea säätiöistä ja rahastoistakin. Moni säätiö ei halua rahoittaa suoraan yrityksiä, mutta ne saattavat esimerkiksi rahoittaa freelancejournalistia, joka työskentelee yksin tai jossakin kollektiivissa.
Suomessa pitäisi tunnistaa uutta journalismia varten alueet, sekä maantieteelliset että aihealueet, joilta puuttuvat vahtikoirat.
Johanna Vehkoo, toimittaja, journalismin tutkija
Tulevaisuuden ansaintamallit voivat syntyä yhdistelemällä yritysten, yhteiskunnan ja yksityisten tukijoiden rahoituksia. Yhteiskunnan olisi nyt keskityttävä pörssiyhtiöiden tukemisen sijaan kasvattamaan kokonaan uutta journalismia tuottavaa ekosysteemiä, sanoo Johanna Vehkoo. Hänellä on kaksi konkreettista vinkkiä näitä ratkaisuja miettiville.
”Suomessa pitäisi tunnistaa uutta journalismia varten alueet, sekä maantieteelliset että aihealueet, joilta puuttuvat vahtikoirat. Ja sitten etsiä tapoja tukea journalismia, joka seuraa niitä.”
Toinen tärkeä konsti on erikoisosaaminen.
”Uskon, että se tekee paluun myös Suomessa”, Vehkoo sanoo.
”Esimerkiksi Britanniassa ja USA:ssa on jo pitkään osattu arvostaa toimittajia, joilla on substanssiosaamista. Paras selviytymisstrategia niin julkaisuille kuin toimittajille on se, että tekee jotain paremmin kuin muut. Pitää myös osata versioida tekemisiään eri alustoille. Ne toimittajat, jotka tekevät kaikkea mutta eivät osaa mitään kunnolla, ovat korvattavissa algoritmeillä, ja näin tapahtuu.”
Esa Väliverrosella on alan tulevaisuutta ajatellen mielessä vielä yksi resepti.
”Jos journalismi haluaa säilyttää oman merkityksensä ja paikkansa yhteiskunnassa, kaiken journalismin pitäisi olla myös tutkivaa journalismia. Faktoja on kaivettava ja epämääräiset tiedot tarkistettava ennen julkaisua, asiat asetettava yhteyksiinsä ja tarjottava yleisölle aineksia perusteltujen mielipiteiden muodostamiseen”, hän sanoo.
Kolme kokeilua
Laatujournalismin turvaamiseen on viritelty uusia innovaatioita. Miten menee Long Playlla, Rapportilla ja Readomilla?
1. Laadussa menestyvä Long Play
Viiden viime vuoden aikana maailmalla on lanseerattu lukuisia palveluja, joissa yritetään myydä lukijoille laadukkaita journalistisia juttuja joko kertaostoksina tai esimerkiksi kuukausimaksulla, jolla saa luettavakseen useita artikkeleita.
Suomessa näistä tunnetuin on Long Play, kymmenkunnan tunnetun toimittajan palkittu yritys, jota pyörittävät muiden muassa Johanna Vehkoo, Ilkka Karisto ja Anu Silfverberg. Firma tuottaa ja myy vuodessa kaksitoista pitkää juttua digitaalisina.
Miten sillä menee? Neljässä vuodessa Long Play on saanut mainetta huolella tehdyillä ja kriittisillä jutuillaan. Vakituisia tilaajia sillä on oman ilmoituksensa mukaan nyt noin 3 000, ja lisäksi yksittäisiä juttuja ostaa vaihteleva määrä lukijoita, parista sadasta joihinkin tuhansiin per juttu. Pienelle medialle hyviä määriä – mutta koko maan mittakaavassa yleisöksi melko pieniä.
Taloudellisesti Long Play on vielä kovin riippuvainen ulkopuolisesta tuesta. Viime vuonna sen liikevaihto oli 365 000 euroa, mutta tästä noin 250 000 euroa oli yhtiön saamia tukia ja avustuksia. Sisällönmyynnin osuus liikevaihdosta oli noin 105 000 euroa (edellisenä vuonna noin 80 000 euroa).
Yksikään toimittaja ei toistaiseksi saa täysipäiväistä elantoaan Long Playsta, ja kaikilla yrityksen osakkailla on velvoite tehdä sille myös talkootöitä.
Ennuste: Long Play kasvaa edelleen, mutta sen tulos on vielä pitkään riippuvainen ulkopuolisista tukirahoista. Sillä on suuri merkitys journalistisen alustan esikuvana, mutta kokovuotiseksi elannoksi siitä ei kenties ole monelle.
2. Yhden toimittajan alusta Rapport
Journalististen juttujen ja lehtien yhteisörahoitusta on kokeiltu Suomessa jo joitakin kertoja. Joukkorahoittajia ovat saaneet lyhyeksi aikaa taakseen esimerkiksi ekologisen elämäntavan lehti Huili ja nuorten journalistien Lapissa tehty pop-up-lehti Uusi Inari. Pysyvää suurta tulonlähdettä yksikään lehti ei joukkorahoituksesta ole tiettävästi täällä saanut.
Juttujen joukkorahoitukseen perustettu sivusto Rapport on toiminut nyt pari vuotta, ja sen kautta on tukea etsinyt noin 50 toimittajaa yhteensä runsaalle sadalle juttuidealle. Niistä on toteutukseen asti päässyt 28. Se on sinänsä hyvä lukema, mutta käytännössä Rapport tuo nyt merkittävää elantoa ja julkaisukanavan yhdelle toimittajalle: lähes puolessa rahoituksen saaneista jutuista tekijä on Hesarin-jutuistaan tunnetuksi tullut freelancetoimittaja Jani Kaaro, jonka maine houkuttelee somessa rahoittajia.
Rapport on ollut vasta hiontavaiheessa, ja se sai esimerkiksi äskettäin Tekesiltä 67 000 euron tukirahan jatkokehittelyyn. Helppo sen sarka ei tule olemaan. Mediaa tutkivassa Reuters-instituutissa tehtiin muutama vuosi sitten selvitys yhdeksästä Länsi-Euroopassa journalismin parissa toimivasta uudesta start up -yrityksestä. Selvisi, että yksikään niistä ei elänyt mainosten tai journalismin tuotoilla. Ne kaikki ovat kamppailleet saadakseen varoja, muun muassa valtioiden tukia.
Ennuste: Rapport jatkaa ja voi toimia ajan mittaan merkittävänä kanavana joillekin muillekin kuin Kaarolle. Mutta yksittäisten juttujen rahoittamisella verkossa on haitta: saadakseen tuloja näin toimittajan täytyy olla tunnettu tai kirjoittaa myyvistä aiheista suhteellisen nopeasti. Se voi ohjata muuhun kuin vaikeista aiheista tehtyyn huolelliseen journalismiin.
3. Idean asteella sinnittelevä Readom
Idea on yksinkertainen: palvelu, josta saa ostaa yksittäisiä lehtijuttuja niin sanoma- kuin aikakauslehdistä. Niin tekee Hollannista alkunsa saanut Blendle, joka on levinnyt voimakkaasti Saksaan. Näissä maissa jo yli 650 000 lukijaa on rekisteröitynyt sen palveluun. Tänä vuonna Blendle on alkanut toimia myös USA:ssa, missä se on saanut valikoimaansa suuria sanomalehtiä ja tuekseen miljoonainvestointeja.
”Journalismin iTunesiksi” kutsuttu palvelu myy sekä tunnettujen lehtien että yksittäisten toimittajien juttuja, ja Blendlen suosio on herättänyt toiveikkuutta muissakin maissa. Suomalaisen median kannalta siinä on pulma: minkään muun maan yleisö ei osta suomenkielisiä juttuja, ja suomalaisten artikkelien kääntäminen muille kielille leikkaisi juttujen jo muutenkin niukkoja tuottoja hankalasti.
Suomessa on ollut alustavassa testausvaiheessa Blendlen tapainen palvelu, suomalaisten aikakauslehtijuttujen jakoon kaavailtu Readom. Siinä lukija voisi kuukausimaksulla saada monien lehtien yksittäisiä juttuja luettavakseen. Readom ei ole kuitenkaan runsaassa puolessa vuodessa saanut aikaan sopimuksia kuin joidenkin pienten, muutamia lehtiä julkaisevien firmojen kanssa. Palvelua ei olekaan tarkoitus lanseerata Suomessa lähiaikoina, se vaatisi suurten lehtitalojen mukaantuloa.
”Ne eivät ole sanoneet ei”, huomauttaa yksi Readomin omistajista, äskettäin Etelä-Suomen Sanomien toimituspäälliköksi ryhtynyt Juha Honkonen.
”Vain Allerilta on tullut selkeästi kielteinen vastaus, muiden kanssa se on hidasta pohtimista ja pohtimista.”
Ennuste: Readom tai vastaava palvelu saattaisi tehdä Suomessa läpimurron, jos se saa mukaan suuria mediataloja. Juuri nyt tilanne ei näytä Readomille erityisen valoisalta. Jos myös Blendle tulisi suomenkielisille lehtimarkkinoille, se olisi kansainvälisten sisältöjensä ansiosta kova vastus.
Uusimmassa lehdessä
- Kohu arabiankielisistä uutisista kuumensi repivän Yle-rahoituskeskustelun. Uutisankkuri Esraa Ismaeel on seurannut keskustelua ihmeissään.
- Sinuhe Wallinheimo kiinnostui kaupallisen median ahdingosta ja hakeutui Ylen hallintoneuvoston johtoon. Läheiset välit Vesa-Pekka Kangaskorpeen ovat hänelle arka paikka.
- Kulttuurin leikkaukset hukkaavat ammattitaitoa peruuttamattomasti
