Antirasismin äänitorvi

”Puhetapa on perinteisen äärioikeistolainen ja fasistinen.”

”Kuulostaa Breivikiltä.”

Daniel Poohl, 34, tiputtelee vauhdilla luonnehdintoja kansanedustaja Olli Immosen (ps.) kohua herättäneestä Facebook-päivityksestä, jossa tämä muun muassa nimitti monikulttuurisuutta painajaiseksi ja puhui taistelusta aidon Suomen kansan puolesta.

Poohl on tottunut kommentoimaan tällaisia asioita. Hän on luotsannut pian 10 vuotta äärioikeistoa tutkivaa Expo-säätiötä ja sen julkaisemaa Expo-lehteä Ruotsissa.

Päätoimittaja tarkentaa sanomisiaan: Hän ei tarkoita, että Immonen pystyisi Breivikin tekoihin tai haaveilisi vastaavista teoista, mutta kieli on samanlaista. Kirjoittaja pistää itsensä etulinjaan sodassa, joka pelastaa kansakunnan. Kun kirjoittaja kuvaa monikulttuurisuuden olevan jotakin, joka tuhoaa valtion, hän tulee sanoneeksi, että valtiossa on ihmisiä, jotka tuhoavat valtion. Toisin sanoen hän määrittelee ihmisiä kansakunnan vihollisiksi.

”Tällaista kieltä käyttävän poliitikon tulee vähintään vastata, mitä hän tarkoittaa ja mitkä ovat hänen poliittiset tavoitteensa.”
 

Istumme kokoushuoneessa Tukholmassa. Seinän toisella puolella on avokonttori, jonka Expo-säätiön parisenkymmentä työntekijää jakaa.

Säätiö ei ole halunnut kertoa toimiston tarkkaa osoitetta julkisuuteen.

Osoite ei tosin ole enää varsinaisesti salainenkaan. Uusnatsijärjestö Ruotsin vastarintaliike sai osoitteen selville ja teki siitä ison jutun verkkosivuilleen. Lukuisissa kuvissa esiintyy rakennus eri vinkkeleistä, mutta myös yksityiskohtia: lehtihylly sisäänkäynnin vieressä, ovikellorivistö, kyltti rakennuksen edessä.

Poohlin mukaan mikään ei sinänsä muuttunut jutun jälkeen. Paitsi nyt Expon työntekijät tietävät, että äärioikeistolaisia aktivisteja on käynyt toimiston liepeillä ja että halutessaan he löytävät paikalle uudestaan.

Poohl kertoo, paitsi että nyt Expon toimittajia on vuosien saatossa pahoinpidelty, heidän päälleen on syljetty, heitä on uhkailtu ja jahdattu. Vihaiset sähköpostit, tekstiviestit ja Twitter-viestit ovat arkipäivää, niin kuin muillekin äärioikeistosta kirjoittaville toimittajille.

Jotkut toimittajat eivät tunnu kestävän viestitulvaa. Poohlin mukaan vaikuttaa siltä, että toimittajat ovat tulleet entistä varovaisemmaksi kirjoituksissaan.

Rikottuja ikkunoita. Tappouhkauksia. Uusnatsit aloittivat vihakampanjan heti kun Expon ensimmäinen numero oli ulkona vuonna 1995. Kampanjasta kärsivät Expoon liittyvät henkilöt toimittajista jälleenmyyjiin.

Expo syntyi reaktiona rasismin nousulle ja tarpeelle ymmärtää, mistä siinä oli kyse. Äärioikeisto vahvistui 1990-luvulle tultaessa Ruotsissa ja monissa muissa länsimaissa. Nuoret innostuivat siitä. Syntyi rasistisia skinhead-jengejä.

Poohl sanoo, että monen mielestä jenginuoret vain kaipasivat rakkautta ja roolimalleja. Expo sen sijaan näki ongelman alusta asti ideologisena, ei sosiologisena.

”Nämä ovat poliittisia järjestöjä, joilla on todellisia tavoitteita.”

Se on viesti, josta Expo edelleen pitää kiinni. Ja Expon mielestä näiden järjestöjen toiminnasta pitää raportoida. Se ei ole turhaa huomion antamista äärioikeistolle, vaan yhteiskunnan ongelmista kertomista ja keskustelemista. Ovat nuo järjestöt julkisuudessa tai eivät, ne eivät katoa.

”Viha kasvaa varjoissakin.”

Yhä useampi ruotsalainen toimittaja raportoi Poohlin mielestä hyvin äärioikeistosta. Taso kuitenkin vaihtelee paljon.

Hyvä toimittaja tuntee aiheensa ja tunnistaa siksi, mikä on kiinnostavaa. Aina näin ei ole. Poohl kertoo törmänneensä ajatteluun, jossa lehti haluaa kantaa vastuunsa ja kirjoittaa maahanmuuttovastaisesta ruotsidemokraatit-puolueesta – vaikka ei olisi mistä kirjoittaa, ei olisi uutista. Siitä lähtökohdasta ei synny hyvää journalismia.

Sama koskee ääriliikkeistä kirjoittamista. Poohlin mukaan aktivistit haluavat toimittajien kirjoittavan, että he ovat vaarallisia. Sen sijaan pitäisi etsiä muita uutisia.

”Heille pahinta on kirjoittaa tapauksesta, jossa aktivisti pahoinpitelee tyttöystäväänsä, koska sellainen ei kuulu heidän aatteeseensa. Suomalaiset ja ruotsalaiset eivät tee sellaista, vaan sellainen kuuluu maahanmuuttajien toimintatapoihin.”

Hyvää toimittajaa on myös vaikea käyttää hyväksi. Sitäkin tapahtuu.

Poohl kertoo esimerkin: Kun ruotsidemokraatit oli päättänyt nollatoleranssista rasismin suhteen, se teki päätöksestä ”salaisen dokumentin”. Toimittaja sai sen käsiinsä ja lisäksi harvinaisen haastattelun puolueen johtajalta. Haastattelussa puolueen johtaja vahvisti, että päätös on totta.

Jos puolue olisi pelkästään julistanut alkavansa noudattaa nollatoleranssia, toimittajat olisivat todennäköisesti halunneet tarkistaa asian. Nyt uutinen sen sijaan oli se, että lehti sai salaisen dokumentin käsiinsä ja vieläpä puolueen johtajalta vahvistuksen asialle.

Muutkin kuin ruotsidemokraatit tekevät tällaista, Poohl huomauttaa. Yhtä kaikki toimittajien pitää olla tietoisia siitä.

”Meitä Expossa on myös huijattu, mutta joskus tuntuu, että toimittajat eivät edes näytä ajattelevan koko asiaa.”

Poohlin mielestä on oikein, että toimittajat ovat kysyneet perussuomalaisten Olli Immoselta, mitä tämä tarkoitti Facebook-päivityksellään. Toimittajan tehtävä on kysyä, ja poliitikon täytyy ottaa vastuu sanomisistaan.

Silti Poohl huomauttaa, että uutinen on sellaisen asian kertomista, jonka ei odottaisi tapahtuvan.

”Ei ole uutinen, että rasisti on rasisti.”

Expo tutkii yksittäisten sanomisten sijaan kokonaiskuvaa. Miksi yksi ruotsidemokraattien jäsen erotetaan puolueesta rasistisen lausunnon takia, mutta toista ei? Onko puolueella nollatoleranssi rasismin suhteen, kuten se väittää?

Expo on ollut kokonaiskuvan perässä ensimmäisestä artikkelistaan lähtien. Vuonna 1995 Ruotsissa tapahtui useita murhia: homoseksuaali jääkiekkoilija puukotettiin Tukholmassa, norsunluurannikkolainen pakolainen tapettiin kadulle Etelä-Ruotsissa, väärän henkilön kanssa kahnauksiin joutunut teinipoika surmattiin Göteborgin lähistöllä. Expo totesi ensimmäisessä artikkelissaan, että kaikki murhat olivat seurausta äärioikeistolaisesta ideologiasta. Jääkiekkoilijaa, pakolaista ja teinipoikaa ei valittu sattumalta tapettaviksi, vaan heidän tappamisensa oli ideologisesti hyväksyttävää.

Tällä hetkellä Expo seuraa ruotsidemokraattien lisäksi esimerkiksi siirtolaisia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä ja ääri-islamistien tekemisiä. Painotus on Ruotsin tapahtumissa, mutta ääriliikkeet eivät aina noudata valtion rajoja. Kun Suomen Vastarintaliike osoitti mieltään ja pahoinpiteli kolme ihmistä elokuun alussa Jyväskylässä, mukana oli myös ruotsalaisen sisarjärjestön väkeä.

Expon toiminnassa on kyse sen ymmärtämisestä ja selittämisestä, miten poliittinen ympäristö toimii ja muuttuu. Poohlilla on vakaa käsitys siitä, miksi lehdellä on yhä suuri rooli ruotsalaisessa mediamaisemassa:

”Olemme hyviä tekemään lähes käsittämättömästä poliittisesta ympäristöstä järkeenkäypää.”

Kun Olli Immosen Facebook-päivityksestä nousi kohu, hän syytti mediaa poliittisesta ajojahdista.

Moni kannattaja nousi puolustamaan häntä. Jotkut kirjoittivat Facebookiin Je suis Olli. Se on väännös Je suis Charlie -iskulauseesta, jolla sananvapauden puolustajat osoittivat tukeaan Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen tehdyn iskun jälkeen.

Tähän kiteytyy eräs asia, josta Poohl puhuu: populististen puolueiden äänestäjät eivät luota mediaan.

Monesti toimittajat nähdään äänestäjien edustajana. Toimittajat kysyvät äänestäjien puolesta kysymyksiä poliitikoilta ja laittavat heidät selkä seinää vasten, jos he kääntävät takkiaan tai tekevät jotain typerää.

Populistipuolueiden kohdalla asetelma ei päde. Toimittajat eivät edusta äänestäjiä, vaan eliittiä. Jos toimittajat tenttaavat populistista poliitikkoa, kannattajien sympatiat ovat poliitikon puolella. Miksi toimittajat ovat niin ilkeitä hänelle?

”Yksi toimittajien suurimmista haasteista on saada äänestäjien luottamus takaisin”, Poohl sanoo.

Hänen mukaansa se tapahtuu ottamalla äänestäjien huolet tosissaan ja kirjoittamalla niistä. Toimittajien pitäisi pystyä näkemään äänestäjät kirjavana joukkona ja lopettaa sen ajatuksen toisintaminen, että ihmiset kuuluvat kahteen ryhmään, eliittiin ja tavallisiin ihmisiin. Ei ole yhtä eliittiä, eikä ole yhtä tavallista.

Puhelin soi viereisessä huoneessa. Poohl pyytää kohteliaasti anteeksi ja juoksee vastaamaan. Hetken päästä hän tulee takaisin kokoushuoneeseen ja selittää, että Sveriges Radio pyysi kommentoimaan maahanmuuttaja-aihetta.

”Tämä on yksi esimerkki siitä, mitä me teemme.”

Poohl tosin toivoisi, että asiantuntijoita tulisi lisää. Jos hän saisi päättää, joka lehdessä työskentelisi vähintään yksi toimittaja, joka keskittyisi politiikan marginaaleihin: äärioikeistoon, äärivasemmistoon, ääri-islamisteihin ja niin edelleen.

Jossain määrin erikoistumista tapahtuukin. Poohl kertoo, että ruotsalaiset toimittajat esittivät hänelle kysymyksiä toimittajan roolista ja äärioikeistosta – siis samanlaisia kysymyksiä kuin minä nyt – viisi tai kymmenen vuotta sitten. Enää tällaisia kysymyksiä ei juuri tule.

”Yhä useampi toimittaja työskentelee aiheen parissa päivittäin, joten ehkä he kysyvät kollegoiltaan.”

Se on Poohlin mielestä ehdottomasti hyvä asia.