Israel käy sotaa journalisteja vastaan

Inas Abu Maamar syleilee valkoiseen liinan verhottua pientä ruumista. Hän pitää sylissään Israelin ilmaiskussa kuollutta viisivuotiasta sisarentytärtään Salya. Mohammed ­Salemin palkitussa kuvassa valo on pehmeä ja suru ­syvä. Kuva ei pyri shokeeraamaan, mutta katse ei käänny pois.

Puolitoistavuotias taapero Muhammad Zakariya Ayyoub al-Matouq makaa äitinsä sylissä. Lapsen nahka on pingottunut selkänikamien ja kylkiluiden ympärille, vaipaksi on kiedottu musta muovipussi. Lukuisten lehtien etusivulla nähty Ahmed Jihad Ibrahim Al-arinin kuva tekee ­nälän käsitettäväksi tavalla, johon yksikään tilasto ei pysty.

Elokuussa journalisti Mariam Abu Dagga ­kuvasi Khan Yunisin Nasser-sairaalan ulkopuolella, kuinka sukulaiset kumartuivat 13-vuotiaan ­Karim Qdeih’n ruumiin ylle kädet pojan kasvoilla kuin kosketus voisi kutsua hänet takaisin.

Kuva jäi yhdeksi Daggan viimeisistä. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli, kun Israel iski saman sairaalan alueelle.

Kun toimittajat tapetaan tai heitä estetään työskentelemästä, heikkenevät myös edellytykset tutkia sotarikoksia ja saattaa syylliset vastuuseen.

Lehdistönvapautta puolustavan yhdysvaltalaisen CPJ-järjestön mukaan Gazan sodassa on elokuun loppuun mennessä kuollut ainakin 197 journalistia ja mediatyöntekijää, valtaosin palestiinalaisia. Meneillään on historian eniten toimittajia tappava konflikti. Verisimpänä vertailukohtana voidaan pitää Irakin sotaa, jossa surmansa sai yhdeksän vuoden aikana hieman yli 200 mediatyöntekijää.

Israel käy Gazassa sotaa journalisteja vastaan.

Kuvat rikkovat sana sanaa vastaan -asetelman. Ne pakottavat päätoimittajat, päättäjät ja yleisön tunnustamaan sen, mikä on tehty näkyväksi. Kun jauhojen jakelu muuttui Gazassa verilöylyksi helmikuussa 2024, viittasi syvää paheksuntaansa ­ilmaissut ja oikeutta vaatinut Ranskan presidentti Emmanuel Macron juuri kuviin. Jopa Yhdysvallat vaati selityksiä, kun valokuvat tekivät tapahtuneen kiistämisen mahdottomaksi.

Israel ymmärtää journalismin ja kuvien voiman. Israelilaisen verkkojulkaisun +972 ­Magazinen selvityksen mukaan Israelin tiedustelu­palvelun alaisuudessa toimii niin kutsuttu legitimointiyksikkö. Sen tehtävänä on jopa keksiä todisteita, joiden perusteella Gazan toimittajia leimataan ­Hamasin taistelijoiksi ja samalla vaimentaa kansainvälisesti kasvavaa suuttumusta toimittajien kuolemista.

Elokuun alkupuolella Israel kohdisti iskun Gazan kaupungissa al-Shifa-sairaalan portilla sijainneeseen mediatelttaan ja surmasi Anas al-Sharifin ja hänen kolme Al Jazeeralle työskennellyttä kollegaansa. Israel myönsi kohdistaneensa iskun juuri al-Sharifiin ja väitti hänen olevan Hamasin komentaja.

Mustamaalaamiskampanja oli alkanut sosiaalisessa mediassa jo ennen iskua. Al Jazeera, sananvapausjärjestöt ja YK:n asiantuntijat kiistivät ­Israelin väitteet ja tuomitsivat toimittajiin kohdistuneen tahallisen iskun.

Pyrkimys horjuttaa toimittajien uskottavuutta ­sodan keskellä ei ole uusi.

Evgeniy Maloletkan ottamassa kuvassa pelastustyöntekijät kantavat raskaana olevaa naista paareilla raunioiden halki. Kun AP:n Maloletka ja Mstyslav Chernov kuvasivat Mariupolin synnytyssairaalan pommitusta maaliskuussa 2022, ­Venäjä väitti rakennuksen olevan Azovin tukikohta ja ­kuvissa esiintyvän naisen olevan ­kauneusbloggaaja, joka näyttelee kameroille.

Venäjän disinformaatioon ei länsimediassa ­juuri tartuttu. Media on kuitenkin paikoin ollut turhan innokas kertomaan imartelevia sankaritarinoita Ukrainasta. Vuonna 2023 Iltalehti poisti ukrainalaisen freelancerin 33 sotajuttua, kun jutuissa ja kuvissa havaittiin ristiriitaisuuksia. Faktat olivat jääneet tarkastamatta.

Toimittajien kannattaisi kysyä itseltään, miksi Israelin disinformaatio on saanut enemmän jalansijaa kuin Venäjän disinformaatio.