Voiko media vaatia päättäjiltä moraalia?

Gazan humanitaarisen tilanteen ­vuoksi kansainvälinen media ja monet valtiot ovat viime viikkoina vedonneet poikkeuk­sellisen suoraan Israelin johtoon. Esimerkiksi YK:n Maailman ruoka­ohjelma ja suuri määrä muita avustusjärjestöjä ovat puolestaan jo pitkään varoittaneet nälänhädästä alueella. Siviileihin kohdistuneet armeijan iskut on tuomittu laajasti.

Suomessa median ja kansalaisten sympatia vaikuttaa olevan laajasti palestiinalaisten ­puolella. Lähes puolet suomalaisista haluaa tuoreen kyse­lyn mukaan Suomen tunnustavan Palestiinan valtion. Vain neljännes vastustaa sitä. ­Virallisesti Suomi ei kuitenkaan ole tehnyt juuri mitään painostaakseen Israelin hallitusta lopettamaan ­väkivallan, jota Israelin sisälläkin on kutsuttu kansanmurhaksi. Jopa asekauppa Israelin ­kanssa jatkuu.

Tilanne on tietenkin monimutkainen. Terroristi­järjestö Hamas käyttää epäröimättä palestiinalaisten osakseen saamaa sympatiaa oman agendansa ajamiseen. Ei ole silti liioittelua sanoa, että Suomen ulkopoliittisen johdon toiminta ei ole osoittanut korkeaa moraalia.

Voidaan varmasti esittää moraalinen sääntö, jonka mukaan käynnissä olevan kansanmurhan tekijän kanssa ei pidä tehdä yhteistyötä, vaan tätä pitää painostaa lopettamaan. Näin Suomen valtio ei kuitenkaan ole toiminut, vaikka tämä vaikuttaa olevan myös kansalaisten tahto.

Tämän sanominen ääneen ei ole omaperäistä. Vastaavia ajatuksia on usein esitetty mediassa sekä suoraan että rivien välissä. Päättääjien passiivinen suhtautuminen palestiinalaisten järjestelmälliseen tuhoamiseen ei kuitenkaan ole johtanut ­mediaa vaatimaan poliittista johtoa toimimaan moraalisemmin. Valtamediassa ei ole näkynyt suoria vetoomuksia toimista tai vaatimuksia suomalaisten poliitikkojen saattamisesta vastuuseen passiivisuudestaan.

Tällaiset vaatimukset olisivat tietenkin äärimmäisen poikkeuksellisia. Mutta eikö Gazassa ole tapahtunut jotain poikkeuksellista?

Suomalainen media ei lähtökohtaisesti esitä vaatimuksia, vaan tarkkailee ja kertoo. Tämä on tärkein median normaaleista tehtävistä: tarkkailla ja tallentaa. Mutta pitäisikö median joskus poiketa normaaleista tehtävistään?

Brittiläinen, hyvin oikeistolainen Daily Express julkaisi heinäkuun lopulla kantensa kokoisen ­kuvan nälkiintyneestä lapsesta ja vetoomuksen: ”For pity’s sake stop this now!”

Ovatko gazalaisia vastaan tehdyt rikokset niin suuria, että suomalainenkin media voisi esittää toimintavaatimuksia Suomen hallitukselle? Ja ellei­vät ole, millaisia tekoja siihen vaadittaisiin?

Ukrainan tukemisesta Venäjää vastaan Suomessa on toki ollut vahva yksimielisyys. Helmikuussa nähtiin jotain poikkeuksellista, kun Ilta-Sanomat omisti koko lööppinsä Trumpin Ukrainan sodasta esittämien väitteiden oikaisemiselle. Tukea Ukrainalle tuskin kuitenkaan voi pitää moraalisena päätöksenä, koska Venäjä on suora uhka myös meille. Ukrainan tukeminen on suoraan oman turvallisuutemme vahvistamista.

Osaammeko viime kädessä aktiivisesti tuomita siis ainoastaan itseemme kohdistuvat uhkat ja historian hirmuteot? Juuri nyt muualla tapahtuva on aina liian monimutkaista, siihen liittyy ristiriitaisia intressejä ja huomioon otettavia asioita.

Kenties siksi toimituksissa ei tunnu mielekkäältä ottaa selkeää moraalista kantaa ja julkaista ­näkyvästi suoraa kannanottoa: tämä on väärin ja meidän valtiomme ja kansakuntamme tulee tehdä kaikkemme sen lopettamiseksi, vaikka siitä koituisi meille harmia.

Tämä olisi, kuten sanottua, täysin poikkeuksellista. Mutta mitä hyötyä historian hirmutekojen muistamisesta toisaalta on, ellei se saa meitä reagoimaan uusilla tavoilla niihin hirmutekoihin, joita kohtaamme juuri nyt?