Laskuvarjotoimittaja korvasi kirjeenvaihtajan

Israelin puolustusministeri vihjasi syyskuun lopussa maahyökkäyksestä Libanoniin. ­Avasin heti suomalaiset uutissivustot saadakseni ­aiheesta lisätietoa. Otsikot kertoivat, ­kuinka kallista pörssisähkö on seuraavana iltana tai miten kansalaiset arvioivat Piritorin kasvojen­kohotusta. Eduskuntatalon pesemistäkin pystyi seuraamaan livelähetyksessä.

Ensimmäisen uutisen joukosta en löytänyt ­sanaakaan Lähi-idän tilanteesta.

Median keskittyessä hyperpaikallisuuteen ja sen omistusten muutamaan isoon konserniin, ulkomaanuutisoinnista on tullut helppo ­leikkauskohde. Sen voi sysätä yhteistoimitusten ja uutistoimistojen vastuulle. Sen sijaan, että toimitukset kertoisivat maailman tapahtumista ja niiden merkityksestä monipuolisesti, ne keskittyvät uutisoimaan samoista, suomalaisille takuututuista aiheista. Analytiikan mukaan se on myös järkevää.

Tänä vuonna yli 60 maata järjestää kansalliset vaalit. Niissä äänestää noin puolet maailman ­väestöstä. Suomalaista mediaa seuraamalla syntyy kuva, että lähinnä Yhdysvaltain presidentinvaaleilla on merkitystä. Aiheesta on tuotettu podcasteja, vaaliväittelyiden live-seurantoja ja loputtomia analyyseja. Paikalle lähetetyt omat toimittajat ja kuvaajat kartoittavat tavallisten amerikkalaisten äänestäjien ajatuksia.

Donald Trumpin Taylor Swift -viha kiinnostaa suomalaisia, mutta Kenian hallituksen vastaiset nuorison mielenosoitukset eivät. Kun ­konteksti on lukijoille tuttu, uutisointikin on helppoa. ­Asioita ei tarvitse selittää juurta jaksaen.

Laura Saarikoski on Washingtonin-kirjeenvaihtajana toimiessaan todennut, että median on tarkoituksenmukaista painottaa uutisointinsa länsi­maihin, koska ”ne ovat myös paikkoja, joissa suomalaiset käyvät ja jotka tunnetaan. Kysymys on myös siitä, että kerrotaan paikoista, jotka ovat luki­joille merkityksellisiä”.

Miten maailman muista osista voi kuitenkaan tulla suomalaisille merkityksellisiä, jos ne jatkuvasti sivuutetaan suomalaisessa mediassa? ­Samaan aikaan suurvaltojen merkitys vähenee ja niin kutsuttujen keskivaltojen, kuten Etelä-Afrikan, Iranin, Nigerian ja Brasilian, vaikutusvalta maailmanpolitiikassa kasvaa. Se tuskin saa palstatilaa.

Maailman toiseksi suurimman maanosan Afrikan 54 valtiosta suomalaisille raportoi yksi ­kirjeenvaihtaja. Lähi-idästä ei yksikään. Gazan ­sota ja ­Lähi-idän laajeneva konflikti ovat osoittaneet, että alue ei ole suomalaisten näkökulmasta merkityksetön tai epäkiinnostava. Samalla se on paljastanut, että suomalaisessa mediassa on ­pulaa alueen taustoja, kieliä ja kulttuuria tuntevista toimittajista.

Säästöpaineissa kamppailevalle lehdistölle on houkuttelevaa luopua myös kalliista kirjeenvaihtajista. Heidän tilalleen ovat tulleet laskuvarjo-­toimittajat, jotka saapuvat kriisien aikaan ja poistuvat ennen syvemmän ymmärryksen syntymistä. Näyttää siltä, että arki kaukomaissa ei ole merkityksellistä, ellei sitä leimaa kriisi tai konflikti. Konflikteihin keskittyminen luo ­stereotyyppistä kuvaa alueen asukkaista väkivaltaisina taisteli-­joina.

Kirjeenvaihtajan työtä ei ole pelkästään ­alueen uutistapahtumien raportointi. Kirjeenvaihtaja pystyy kertomaan, miltä muu maailma näyttää asemapaikasta katsottuna. Tätä näkökulmaa ei voi korvata käännösuutisilla tai lyhyillä vierailuilla.

Vinoutunut uutisointi ei vaikuta vain meihin suomalaisiin; se vaikuttaa myös niihin ihmisiin, joiden todellisuuden sivuutamme. Konfliktien ylikorostuminen ja globaalin etelän sivuuttaminen muokkaa politiikkaa, ruokkii stereotypioita ja vaikuttaa asenteisiin humanitaarista apua ja maahanmuuttoa kohtaan.

Presidentti Alexander Stubb on oikeassa sanoes­saan, että ”globaali etelä tulee pitkälti ratkaisemaan, miltä uusi maailmanjärjestys näyttää”.

Valitettavasti suomalaista mediaa seuraa­malla globaalin etelän ja keskivaltojen merkitys ei ­välity.