Hyvä lehtijuttu

Nuorena olin vanha ihminen. Pidin pikkutakkia ja kuuntelin Sibeliusta. Toimitin ystävieni kanssa epäsäännöllisesti ilmestynyttä pienlehteä, jossa ilmestyi pitkäpiimäisiä juttuja keskitysleireistä ja keskiajan teologiasta. Meillä oli ivallinen ilmaus sellaiselle kirjoittamiselle, mitä inhosimme. Se oli: hyvä lehtijuttu.

Hyvässä lehtijutussa ei jankuteta. Se on nopeasti luettavissa, tasapuolinen ja kohtuullinen. Lauseet eivät ole pitkiä eivätkä sanat vaikeita. Asiaa selitetään esimerkin valossa, eikä asioissa ei ole kovin montaa puolta, ehkä yksi tai korkeintaan kaksi sellaista, jotka erottuvat toisistaan selvästi.

Näin ajatellaan. Mutta oletteko lukeneet päivälehtiä muutaman vuosikymmenen takaa? Niissä julkaistiin yliopiston rehtorin avajaispuheet ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran vuosikokousesitelmät lähes ilman toimittamista. Ministeri Max Jakobsson kirjoitti kolumneja, joilla oli sellaisia otsikoita kuin Turvallisuuspolitiikkaa I, Turvallisuupolitiikkaa II ja Turvallisuuspolitiikkaa III. Niissä käytiin tajunnanvirranomaisesti läpi Napoleonin sotia ja vuosikymmenten takaisen diplomatian klausuuleja.

Tällainen aines on enimmäkseen kadonnut lehdistä, ehkä lukuun ottamatta aikakauslehti Kanavaa. Jossain journalismin korkeakoulussa voidaan muutoksesta iloita, mutta lukijana en ole aivan vakuuttunut. Ajattelen, että maailmaan mahtuisi kaikenlaisia tekstejä.

Eiköhän vain 1950-luvun sanomalehtien toimittaja luottanut lukijaan enemmän kuin nykyiset editorit. Hänen ei tarvinnut seurata klikkausten määrää. Hän saattoi palvella kuvitteellista ideaalilukijaa, joka on sivistynyt ja haluaa sivistyä lisää.

Tunnen journalisteja, joiden suurimman ivan aihe on professori, joka ei osaa kirjoittaa 2  500 merkin populaaria kirjoitusta tutkimuksestaan. Mutta tunnen myös professoreja, joiden suurimman halveksunnan kohteena ovat editoivat journalistit. He kun muuttavat professorin harkitut sanavalinnat ympäripyöreiksi banaliteeteiksi, jotta pieksämäkeläiset eläkeläiset voisivat nukkua rauhassa.

Journalisti kokee tekevänsä jutusta laajalle lukijakunnalle sopivan. Professori kokee, että keittiöapulainen tekee hänen tuliaisiksi tuomastaan peuran sisäpaistista lasten lihapulla-annoksen ja jättää sen maustamatta.

Nykyisin olen oppinut kirjoittamaan hyviä lehtijuttuja. Olen tyytyväinen, että saan kirjoittaa kolumneja, joita lukevat monet. Mutta pahin pelkoni on, että en enää kirjoittaisi mitään muuta, siis mitään outoa, syvällistä ja harvoille tarkotettua. Että minusta tulisi vain hyvä journalisti, kun itse asiassa haluan olla myös muuta.

Päätän kirjoitukseni toivomukseen. Toivoisin lehdiltä huonoa journalismia, ainakin aika ajoin.

Mitä jos Helsingin Sanomissa ilmestyisi jonain päivänä minimalistisia runoja tai 2 800 merkistä koostuva virke. Tai edes lisää uutisia niistä yksisarvishoitajaksi valmistavista kursseista.

Minua ei tarvitse suojella sellaiselta. Olen aikuinen ja ymmärrän, että kaikkea lehdessä lukevaa ei pidä uskoa.