”Jos ihmiset saisivat tehdä töitä keskimäärin hiukan rauhallisempaan tahtiin, niin jälki olisi parempaa”, sanoo marraskuun lopussa työnsä Helsingin Sanomissa lopettanut Mari Manninen.
Mannisen tänä syksynä ilmestynyt kirja Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (Vastapaino) ruotii nykyjournalismin tilaa. Kirja käsittelee sitä, mikä nykyjournalismissa on vialla ja sitä mikä siinä ei ole vialla – vaikka toisin luultaisiin.
Manninen sanoo kiireen aiheuttavan juttuihin ajatus- ja muita virheitä. Vielä isompi ongelma on, että kiireessä jää helposti ajattelematta vaihtoehtoisia näkökulmia näennäisen yksinkertaiseen uutisaiheeseen.
Manninen kertoo lukeneensa monia juttuja, joissa yrittäjä valittelee, miten vaikeaa on saada ihmisiä töihin.
”Jos olisi joitain tunteja aikaa, tulisi ihan varmasti mieleen kysyä myös, millaisilla ehdoilla töitä on tarjottu”, Manninen sanoo.
Hänen mukaansa kyse ei ole tahallisesta näkökulmavalinnasta, salaliitoista tai silkasta huolimattomuudesta. Kyse on ajasta.
Kiire aiheuttaa rakenteellisiakin ongelmia.
”Juuri alalle tulleita nuoria ihmisiä laitetaan uutisdeskiin tekemään kiireisimmät päätökset ja jutut, omalla nimellään ja somevihan riskillä”, Manninen sanoo.
Kiire on yksi isoista ongelmista, mutta Mannisen näkemys journalismin nykytilasta on voittopuolisesti positiivinen.
Nykytoimitusten hektisen työtahdin vastapainoksi hän nostaa sen, että niin sanottuina vanhoina hyvinä aikoina toimituskulttuuriin mahtui myös löysäilyä. Epäkiinnostavista aiheista ehti tehdä liiankin pitkiä juttuja. Työpaikoille mahtui myös toimittajahahmoja, joiden ei varsinaisesti tarvinnut rasittaa itseään työnteolla.
Manninen työskenteli Helsingin Sanomissa ja Sanoman muissa toimituksissa vakituisesti vuodesta 2002. Hän sanoo journalismin paljon puhutun kriisiajan ilmiöiden ainakin jossain määrin toimineen kirjoittamisen inspiraationa: maksavan yleisön katoaminen, analytiikan väärinkäytön aiheuttama sisällöllinen kriisi, antiliberaalien voimien aiheuttama uhka demokratialle ja journalismille, Manninen listaa.
Kriisiajasta huolimatta journalismi ei Mannisen mielestä voi erityisen huonosti. Esimerkiksi analytiikka on viimeksi kuluneen vuoden aikana saatu ainakin Helsingin Sanomissa aiempaa järkevämpään käyttöön. Uuden käytännön taustalla on muun muassa se, että lehti lopetti kesän alussa lukijoiden kalastelun klikkiotsikoilla. Muutosta vauhditti lukijoiden kyllästyminen mysteeriotsikointiin.
Manninen pitää muutosta esimerkkinä siitä, miten journalismia hiljalleen kammetaan takaisin raiteelleen.
Kaikki toimitukset seuraavat tarkasti analytiikkaa, mikä vaikuttaa merkittävästi sisältöihin ja aihevalintoihin. Manninen tietää, että analytiikka vaikuttaa aihevalintoihin ja sen seuraamisen takia asioita jää käsittelemättä kaikessa journalismissa kulttuurista ulkomaihin.
”Toisaalta on turha kirjoittaa juttuja, joilla ei ole lukijoita. Sellaisilla ei ole mitään vaikutusta maailmaan.”
Analytiikka on myös auttanut kaatamaan toimittajien norsunluutorneja.
”On ihan hyvä, että journalismi ei enää toimi niin, että minä Mari täältä kerron lukija-alamaiselle mikä on tärkeää.”
Analytiikan ohjaamaan tekemiseen totuttelu on kuitenkin ollut hidasta. Mannisen lempiesimerkki ovat juuri klikkiotsikot.
”Kun totuusbisneksessä ollaan, kyllä se pahimmillaan on hävettänyt, miten otsikoissa liioitellaan, huijataan, pelotellaan ja mysterisoidaan.”
Manninen kirjoitti kirjansa sekä journalisteille että journalismista kiinnostuneille kansalaisille. Näiden lukijaryhmien välillä tasapainoilu oli kirjoittamisessa vaikeinta, hän sanoo.
Hän yllättyi, miten outoja käsityksiä myös korkeasti koulutetuilla ihmisillä voi olla journalismista. Heitä on Mannisen mukaan niin liike-elämän, politiikan kuin taiteenkin piirissä. Toisaalta toimittajilla itsellään on taipumus torjua aiheellinen ja asiallinenkin kritiikki.
”Meidän pitäisi vahtia valtaa, mutta emme aina suostu myöntämään, että meidänkin valtamme on tosi suuri. Pitäähän meidänkin silloin olla arvioinnin koh-teena.”
Valtaan ja arvioinnin kohteeksi asettumiseen liittyen Manninen puoltaa kirjassaan Journalistinkin taannoin väläyttämää ajatusta toimittajien puoluekantojen tutkimisesta.
”Kansalla on oikeus tietää”, Manninen sanoo.
”Koska olemme vallankäyttäjiä, ja koska asia aiheuttaa toistuvasti epäluuloja. Silti kannattaa huomioida, että esimerkiksi se, että asun täällä Töölössä, vaikuttaa käsitykseeni maailmasta paljon enemmän kuin se mitä puoluetta olen viimeksi äänestänyt.”
Uusimmassa lehdessä
- Aggressiivinen syöpä, helvetilliset vaihdevuodet, vammaisen lapsen syntymä. Minna Ala-Heikkilä, Ani Kellomäki ja Niklas Thesslund tekevät juttuja kokemastaan.
- Media-ala tarvitsisi täydennyskoulutusta, mutta oppilaitosten ei kannata tarjota sitä
- Yritys rekrytoi talousjournalisteja, mutta jätti palkat maksamatta
- Media-alan alkava vuosi kaipaa valopilkkuja