Uuden Jutun toimittaja Karoliina Paananen matkusti helmikuussa Helsingistä Enontekiölle haastattelemaan ansapyytäjä Jussi Vuontisjärveä, 81, ja hänen vaimoaan Elma Vuontisjärveä, 71.
Pariskunta oli pyytänyt ja myynyt riekot, jotka päätyivät tasavallan presidentti Alexander Stubbin itsenäisyyspäiväjuhlien menuun. Ennen juhlia tiedotusvälineet puivat viikkokaupalla uhanalaiseksi luokitellun lajin tarjoilua ja ansapyyntiä, jossa lintu kuolee usein hirttymällä.
Enontekiöllä Paananen astui kotiin, joka oli täynnä riekkoviitteitä. Jussi Vuontisjärvi kertoi oppineensa ansapyynnin isältään, joka oli oppinut sen omalta isältään. Hän muisteli nuoruutensa pitkiä pyyntiretkiä, joilla hiihdettiin säässä kuin säässä. Pyynti oli osa niukkaa, vuodenkiertoon nojaavaa toimeentuloa.
”Kontrasti keskusteluun siitä, mitä hienoissa arvovaltaisissa juhlissa tarjotaan, jäi mieleen pyörimään”, Paananen sanoo.
Paanasen juttu Pohjoinen ulottuvuus ilmestyi Uudessa Jutussa 31. maaliskuuta. Sen lähtöidea oli selvittää Linnan riekkojen alkuperä ja käsitellä sen kautta laajempia luonto- ja ympäristöteemoja.
Paananen sai riekkojen pyytäjän nimen Tasavallan presidentin kansliasta mutta ei löytänyt yhteystietoja. Enontekiöltä kuitenkin löytyi Vuontisjärven kylä ja yhteys Jussi Vuontisjärveen paikallisen kyläyhdistyksen kautta.
Vuontisjärvi lupautui heti kertomaan ansapyynnistään.
”Hän oli ennakkoluuloton, ja se oli hienoa. Kun ihmiset kertovat ajatuksistaan, lukijalle saa avattua sitä, miten eri tavoin eri piirit katsovat samoja teemoja”, Paananen sanoo.
Vuontisjärvien tapaamisen rinnalla Paananen kuljettaa aikojen, tapojen ja riekon tilanteen muuttumista. Jutusta käy ilmi, että lajin uhanalaisuusluokitus johtuu pitkälti Etelä-Suomesta. Sitä mukaa, kun Etelä-Suomen metsiä on ojitettu metsänkasvatuksen kiihdyttämiseksi, riekolle tärkeät luontotyypit ovat käyneet vähiin, Paananen kirjoittaa.
Lopuksi Paananen lähtee pyydyksille Vuontisjärven mukaan. Moottorikelkka kiitää. Maisema on kaunis. Pusikossa makaa riekko. Se on pieni, edelliskevään poikasia. Kaulan ympärille on kiertynyt ansalanka.
”Vierastan ’nyt puhuu -journalismia’”, Paananen sanoo.
”Eli esimerkiksi tilannetta, jossa toimittaja lähtisi vaikkapa riekkokohun kaltaisen uutisoinnin jälkeen metsästäjän matkaan ja kirjoittaisi jutun, jossa pelkästään fiilisteltäisiin metsästystä.”
Karoliina Paananen, 31
Uuden Jutun toimittaja alkaen vuoden 2025 tammikuusta.
Työskennellyt Long Playssa, Ylioppilaslehdessä, Suomen Kuvalehdessä, Ilta-Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja freelancerina. Yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta.
Sai vuonna 2021 Jarno Liskin kanssa Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkinnon Suomen Kuvalehden jutusta, joka käsitteli ministerin konsulttiostoja.
Julkaissut tietokirjan Likainen työ – ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät (Like, 2023) Minea Koskisen ja Miikka Pirisen kanssa.
Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Niemisen valinta
”Uuden Jutun Karoliina Paanasen reportaasi riekonpyytäjästä Enontekiöllä palauttaa täällä ’etelässä’ syntyneen eliitin ja median ylimitoitetun kohun Linnan juhlien riekkotarjoilusta alkujuurilleen. Ne ovat tuhannen kilometrin päässä, todellisessa suomalaisessa arkielämässä, jossa vanhat elinkeinot, tavat ja ajattelumallit ovat omaa todellisuuttaan, omine lainalaisuuksineen. Reportaasi ei junttaa totuuksia tai väitteitä, vaan ymmärtää, että asioilla – kuten riekon ansalankametsästyksellä – voi olla useita totuuksia. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaikka median klikkiotsikkologiikka sitä usein siihen suuntaan pakottaa. Arvostan Paanasen kirkasta tekstiä ja järjen laukkaa. Hän on kadehdittavan hyvä toimittaja.”
Uusimmassa lehdessä
- Kaleva Median Juha Laakkonen ja Keskisuomalaisen Vesa-Pekka Kangaskorpi haluavat pitää suomalaisen median suomalaisessa omistuksessa. Pelkkä maakuntahenki siihen ei riitä.
- Media käsittelee vähemmistöjä pinnallisesti ja liian varovasti, kirjoittaa Ujuni Ahmed
- Tekoälysisällöt opettavat yleisön epäilemään, eikä se ole vain hyvä
- Toimitusosasto on yhteisöllisyyden ja virkistyksen paikka