Virallisen totuuden välttelijät

Heinäkuussa venäläinen Channel One -tv-kanava esitti järkyttävän haastattelun: Ukrainan armeijan sotilaat olivat naulanneet kolmevuotiaan lapsen ilmoitustauluun Slovjanskissa sijaitsevalla pakolaisleirillä. Lapsen äiti oli joutunut katselemaan naulitsemista sivusta. Sen jälkeen sotilaat olivat sitoneet äidin tankkiin ja raahanneet naista kaupungin keskustassa.

”Tiesin heti, että tämä on propagandaa. Väkivalta oli niin symbolista ja liioiteltua. Jokainen, joka on ollut raportoimassa Itä-Ukrainassa, tietää, ettei siellä ole tuollaista vihaa kansallisryhmien välillä”, kertoo Hufvudstadsbladetin Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén.

Muut tiedotusvälineet yrittivät vahvistaa Venäjän suosituimman televisiokanavan uutista, turhaan. Väite paljastui sotapropagandaksi.

Ukrainan kriisi on nostanut propagandan yleiseksi keskustelunaiheeksi. Sotilasjohtamisen professori Aki-Mauri Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoulusta kuvailee, että kriisin ympärillä leijuu propagandapilvi. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut, että Venäjä on voittanut informaatiosodan.

Channel One ei ole ainoa venäläinen tiedotusväline, jota on syytetty valheiden ja yksisilmäisen tiedon levittämisestä. Tänä vuonna kaksi RT (ent. Russia Today) -kanavan toimittajaa irtisanoutui vääristyneen Ukraina-uutisoinnin vuoksi.

”RT on hyvä esimerkki venäläisestä propagandasta. Ennen Ukrainan kriisiä, ja ennen kuin propagandasota toden teolla alkoi, monet kanavan toimittajat yrittivät tehdä reilua journalismia. Luulen, että kun sota alkoi, kanavan todellinen tarkoitus tuli heille ilmi.”

Myös Ukraina tekee sotapropagandaa, mutta se on Laurénin mukaan lähinnä tappioiden kaunistelua.

”Ukrainan median suurin heikkous on se, ettei se koskaan kerro Ukrainan ongelmista sodassa. Konfliktissa on kuollut huomattavasti enemmän ihmisiä kuin kerrotaan. Ukrainan armeija on heikko.”

Propaganda liitetään usein sodankäyntiin, mutta Kiinassa se on arkea. Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtaja Mikko Paakkanen seuraakin kiinalaisia tiedotusvälineitä suodattimen läpi.

”Kaikki Kiinan viestimet välittävät enimmäkseen propagandaa. Mediaa sensuroidaan, ja se on valtion ohjaamaa”, Paakkanen kertoo.

Paakkasen mielestä kiinalaispropaganda on helppo tunnistaa, kunhan on ymmärtänyt taustatarinan, jota propagandan avulla pyritään välittämään.

”Propagandan mukaan Kiinan kommunistinen puolue on hyvä, ja se kannattaa pitää vallassa.”

Kommunistinen puolue myös estää ja rajoittaa toimittajien työtä. Paakkanen vieraili vuosi sitten Dalianin kaupungissa Koillis-Kiinassa. Kaupungissa oli muutamaa vuotta aiemmin järjestetty mielenosoituksia, joilla vastustettiin paikallista kemiantehdasta. Mielenosoittajille oli luvattu, että tehdas suljetaan. Lupaus lopetti mielenosoitukset.

Kun Paakkanen saapui Dalianiin, hän huomasi, että tehdas toimi edelleen. Hän lähti läheiselle asuinalueelle etsimään haastateltavia. Hetken päästä paikalle saapui korttelikomitean edustaja kommunistisesta puolueesta ja komensi toimittajan matkoihinsa.

”Lain mukaan Kiinassa saa haastatella ihmisiä, jotka antavat siihen suostumuksensa. Käytännössähän se ei mene niin. Ei kannata ruveta maanittelemaan ihmisiä haastatteluun, koska korttelikomitean tyyppi pystyy aiheuttamaan heille vaikeuksia.”

Tiibetiin toimittajat eivät pääse. Uiguurialueella poliisit saattavat estää haastattelun ja jopa käännyttää toimittajia tiehensä. Isoveljen valvova silmä hankaloittaa työskentelyä myös maaseudulla.

”Olen käynyt maalla haastattelemassa ihmisiä ja joutunut pakoilemaan paikallisia puolueen tiedottajia, jotta he eivät tarkasti tietäisi missä käyn.”

Toisinajattelijoiden haastatteleminen vaatii usein luovuutta, sillä haastattelu voi saattaa heidät vaaraan. Puhelinhaastattelut ovat poissuljettuja, koska puhelinta voidaan kuunnella. Paakkanen ei halua kertoa avoimesti, miten haastattelut järjestetään.

”En halua neuvoillani auttaa Kiinan viranomaisia estämään tällaista toimintaa.”

Mediatutkija Tapio Kujala määrittelee propagandan vaikutusyrityksiksi, jotka on helppo huomata. Määrittely on laaja, ja se kattaa mainonnan ja ammattimaisen viestinnän. Propagandalla on kielteinen kaiku.

”Siksi viestintätoimistonkin nimi on viestintätoimisto, eikä propagandatoimisto”, Kujala sanoo.

Manipuloija toimii peitellymmin kuin propagandisti. Kriisialueilla toimittajia yritetään manipuloida sen sijaan, että heille tuputettaisiin propagandaa.

Kujala on väitöskirjassaan tutkinut toimittajien työskentelyä Lähi-idän kriisialueilla. Hän antaa suomalaiselle kriisijournalismille arvosanaksi korkeintaan seitsemän.

”Ja silloinkin olen lempeä opettaja”, hän sanoo.

”Ongelma on, ettei meillä ei ole pysyviä kirjeenvaihtajia, vaan laskuvarjotoimittajia, jotka menevät alueelle, eivätkä tunne sen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Silloin on tietolähteiden armoilla, eikä pysty arvioimaan, mikä on totta ja mikä ei.”

Varmojen tietojen saaminen konfliktialueella on vaikeaa. Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm on kiertänyt ongelman perustamalla reportaasit kriisialueilta havaintoihinsa.

”Kun menen tuollaisiin paikkoihin, juttuni ovat täysin impressionistisia. Ne perustuvat lähes pelkästään omiin havaintoihini. Se on tietoinen valinta. Pyrin siihen, etteivät jutut pidä sisällään olettamuksia, vaan ovat subjektiivisesti havainnoituja tapahtumia”, Lindholm sanoo.

Syyrian-reportaasimatkalla tammikuussa 2013 Lindholm löysi aleppolaiselta hautausmaalta joukkohaudan. Hän valokuvasi haudan huolellisesti, otti talteen paikan karttakoordinaatit ja antoi valokuvat ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchille. Hän kirjoitti joukkohaudasta myös reportaasissaan.

”Jos todellisuuden ja lukijan välissä ei ole muuta kuin journalisti, niin lukijalle on luotettavampaa tietoa, jos toimittaja on henkilökohtaisesti laskenut, että [–] haudassa näyttäisi olevan jalkojen ja käsien perusteella noin 13 ruumista.”

”Subjektiivinen havainnointi on tapa suojautua arvion arvion arviolta, jota on tuollaisessa tilantessa hirveän vaikea ruveta osoittamaan todeksi.”

”Kaikki propagandan tekijät pyrkivät pääsemään valtamediaan”, sanoo professori Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoulusta. Hän ottaa esimerkiksi Finnbay-sivuston, joka tekee englanninkielisiä uutisia Suomesta. Finnbayn uutisointia on pidetty vääristelevänä.

”Tyyppiesimerkki propagandasta”, Huhtinen sanoo.

Viime keväänä Finnbay väitti, että Suomi ”hermoilee” Venäjän sotaharjoituksen vuoksi. Lähteenä oli puolustusvoimien tiedottaja, jonka mielestä hänen lausuntojaan oli käytetty väärin.

”Sivustolla heiteltiin kaikenlaisia juttuja ja sitten soiteltiin virallisille toimijoille ja pyydettiin lausuntoja. Kun nämä olivat langenneet ansaan ja antaneet lausunnon propagandasivulle, valtamedia kiinnostui, koska jutut olivat mielenkiintoisia, skuuppeja, jotka myyvät.”

Huhtinen kritisoi suomalaisia tiedotusvälineitä ja toimittajakoulutusta. Puolueettomuus johtaa hänestä harhaan silloin kun mediaa pommitetaan propagandalla.

”Toimittajat koulutetaan aika pitkälle siihen, että he eivät ota asenteellista kantaa. Toimittajien pitäisi ottaa vahvempia näkökulmia siihen, että jokin uutinen on väärin. Pitäisi sanoa, että hyvät kuulijat, tämä uutinen on täyttä puppua.”

Hufvudstadsbladetin Anna-Lena Laurén sanoo, että Venäjän propaganda horjuttaa länsimaisen journalismin ihanteita.

”Suomessa on keskusteltu paljon siitä, että länsimaiset toimittajat menevät länsimaisilla metodeilla Venäjän halpaan. Kriitikoiden mukaan olemme tottuneet, että molempien osapuolten näkemys pitää kysyä, mutta emme ota huomioon,
että toinen osapuoli valehtelee ja toinen ei”, hän sanoo.

”Toisaalta, kirjoitan juttuihini, jos venäläinen osapuoli valehtelee. Kyllä juttuun voi kirjoittaa, mikä on todennäköinen totuus.”

Viime maaliskuussa Ylen kirjeenvaihtaja Marja Mannista soimattiin Venäjän propagandan levittämisestä. Manninen sanoi A-studion raportissa Krimiltä, että Venäjän joukot eivät ole alueella omaehtoisesti vaan kutsuttuna.

RT-kanava toisteli samaa väitettä Krim-uutisoinnissaan. Tästä syystä Mannisen arviota pidettiin venäläismielisenä. Manninen pitää propagandasyytöksiä erheellisinä.

”Tilanne oli juuri näin, sille ei mahda mitään. Krimillä suurin osa ihmisistä oli Venäjään liittymisen kannalla, vaikka kansanäänestyksen tulos olisi kuinka tekaistu. Heidän mielestään liitos Venäjään oli parempi ratkaisu kuin pysyminen osana Ukrainaa. Tilanne oli kerta kaikkiaan erilainen kuin Itä-Ukrainassa”, hän sanoo.

”Mutta kyllä minä sen huomasin, että näin ei saa Suomessa kertoa.”

Mannisen mielestä propagandasyytökset johtuvat ristiriitaisesta suhteesta Venäjään.

”Suomessa ei saisi kertoa mitään, mikä on Venäjälle edullista. Mutta minä teen näitä juttuja sen perusteella, mitä koen, näen ja mitä tietoa hankin, enkä sen perustella, miellyttääkö tieto Suomessa tai jossain muualla.”

Harva myöntää, että on langennut propagandaan. Ylen vakituinen avustaja Lotta Nuotio kuitenkin kertoo, että on joskus mennyt halpaan. Hän raportoi Suomeen Turkista.

”Kun Istanbulissa osoitettiin mieltä hallitusta vastaan, sosiaalisessa mediassa liikkui tietoja, että ihmiset kävelevät Aasian puolelta Euroopan puolelle osoittamaan mieltä. Sieltä levisi kuvia, joissa Bosporinsalmen yli siltaa pitkin kävelee kymmeniä tuhansia ihmisiä”, Nuotio kertoo.

”Ne osoittautuivat Istanbulin maratonilta otetuiksi.”

Lopulta paikalta saatiin myös aitoja kuvia. Niiden perusteella ihmisiä todella tuli osoittamaan mieltään, mutta heitä ei ollut läheskään niin paljon. Väärä tieto ei kuitenkaan päätynyt uutisiin asti

Nuotio sanoo olevansa varovainen ja varmistavansa moneen kertaan tiedot, jotka päätyvät uutisiin. Hän lukee puolueetonta historiankirjoitusta ja pyrkii ymmärtämään, mistä uutistapahtumat juontuvat. Sen lisäksi eri tiedotusvälineitä täytyy seurata laajasti, mutta kriittisesti.

”Eikä pidä mennä sosiaalisen median kuplaan ja seurata vain niitä, jotka ajattelevat samalla lailla.”

Propaganda voi myös vääristää uutisoinnin lähtökohtia ennen kuin ensimmäistäkään uutista on tehty. Mediatutkija Kujala väittää, että Lähi-idän konfliktissa on käytetty propagandaa jo niin kauan, että uutisointi on lähtökohtaisesti vinoutunutta.

”Kun Gazan konflikti kesällä alkoi, uutisoitiin lähes välittömästi, että Hamas on ampunut yli 700 rakettia Israelin puolelle. Missä tuhot ovat? Miksi tuhoja ei näytetty meille?”, hän kysyy.

”Kun katsotaan Amnestyn, Human Rights Watchin ja israelilaisen ihmisoikeusjärjestön B’Tselemin uhriarvioita, nähdään, kuka väkivaltaa todella käyttää.”

Miten toimittaja voi tehdä itsestään immuunin propagandalle? Toimittaja Jari Lindholm esittää vastakysymyksen:

”Miten teet itsestäsi skeptikon?”

Ja vastaa:

”Tarvitaan pohjaoivallus siitä, että kaikki tieto saattaa olla epäluotettavaa ja että kaikki on jonkinlaisten lasien läpi värittynyttä. Jos sitä pohjaoivallusta ei ole, miten kasvatat itsestäsi epäilijän? Ei minulla ole vastausta tähän.”