Käsivarren mitan periaate suojaa parlamentaarista demokratiaa

Matias Marttisen (kok.) johtaman Yle-työryhmän saavuttama sopu oli todennäköisesti parlamentaaristen Yle-työryhmien historian niukin. Vaikean väännön tuloksena syntynyt sopimus ei tarkkaan ottaen edes kata kaikkia eduskuntapuolueita Liike Nytin jäätyä sen ulkopuolelle.

Tulokseen voinee olla sikäli tyytyväinen, että perussuomalaiset pitivät Ylen rahoituksen supistamista paljon tärkeämpänä tavoitteena kuin parlamentaarista sopua. Erityisesti Joakim Vigelius (ps.) toi haastatteluissa toistuvasti esille näkemyksensä siitä, että enemmistöhallituksen pitäisi voida päättää Yleisradion rahoituksesta ”ilman opposition veto-oikeutta”.

Tämä tavoite myös lähestulkoon toteutui, kun Marttisen työryhmä ajautui kesällä toviksi umpikujaan ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) ilmoitti, että asia siirtyy tarvittaessa hallituksen päätettäväksi.

Tapahtumien kulku sai osan kansanedustajista ja politiikan toimittajista jo hieman huolestumaan ”pitkäaikaisten parlamentaarisen päätöksenteon perinteiden” katkeamisesta. Se saa asian kuulostamaan siltä kuin kyse olisi jostain harmittomasta, joka kaipaakin uudistamista.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestöjen tuoreessa kansalaisaloitteessa vaaditaankin nyt Yleisradiota koskevan päätöksenteon parlamentaarisesta mallista luopumista sekä yhtiön rahoituksen lisäleikkauksia.

Pelissä on kuitenkin paljon enemmän kuin kenties kiusalliseksi koettu vanha perinne – Yleisradion uskottavuus riippumattomana julkisen palvelun mediana.

Onkin syytä kysyä, kenen poliittisia tavoitteita oikein edistäisi maan luotetuimman uutismedian (Digital News Report 2024) uskottavuuden horjuttaminen ja rahoituksen leikkaaminen samaan aikaan, kun Suomeen kohdistuu ennennäkemätön määrä hybridivaikuttamista.

Julkisen palvelun mediayhtiön rahoituksesta sopiminen parlamentaarisesti ei ole vain suomalainen perinne. Siinä on kyse läntisten demokratioiden kulttuuripolitiikan keskeisestä periaatteesta, joka pohjautuu vallan kolmijako-oppiin. Sitä kutsutaan käsivarren mitan periaatteeksi (arm’s lenght principle).

Käsivarren mitan periaatteen on tarkoitus turvata riittävä etäisyys poliittisen päätöksenteon sekä taiteellisen ja journalistisen toiminnan välille. Sen on määrä estää hallituksia kaappaamasta erityisesti julkisesti rahoitettuja kansallisia kulttuurilaitoksia ja julkisen palvelun mediaa omiksi käsikassaroikseen.

Suomessa termi on vähemmän käytetty varsinkin Yleisradion yhteydessä. Tämä johtuu siitä, että Suomessa Yleisradiota ei yleensä edes osata mieltää osaksi kansallista kulttuuripolitiikkaa. Muissa Pohjoismaissa yleisradioyhtiöt kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalaan, Suomessa taas liikenne- ja viestintäministeriön.

Käsivarren mitan periaatteen keskeiset käytännöt luotiin Isossa-Britanniassa 1920-luvulla. Maan kansallinen yleisradioyhtiö BBC pääsi sen piiriin alusta lähtien. Laajemmin periaate yleistyi läntisessä Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Poliitikot halusivat suojata maansa taidetta ja kulttuuria poliittiselta hyväksikäytöltä. Tästä varoittavia esimerkkejä olivat tarjonneet natsismin nousu Saksassa ja kommunismi Neuvostoliitossa. Niissä hallinto käytti kulttuuria omiin tarkoitusperiinsä.

Meillä Suomessa Yleisradion itsenäinen rooli “eduskunnan radiona” luotiin vuonna 1948, kun Lex Jahvettina tunnettu laki siirsi Yleisradion hallintoneuvoston valinnan hallitukselta eli silloiselta kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä eduskunnalle.

Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa käsivarren mitan periaate on näkynyt kansallisten yleisradioyhtiöiden omistus- ja rahoitusjärjestelyiden ohella myös kulttuuripolitiikan linjauksissa. Esimerkiksi Ruotsissa se kirjattiin lakiin silti ensi kerran vasta 2017.

Perussuomalaiset osoitti jo hallitusneuvotteluiden aikana halukkuutensa sivuuttaa käsivarren mitan periaate ja puuttua Ylen ohjelmatoimintaan joko suoraan tai rahoitusta leikkaamalla. Myös puolueen presidenttiehdokas Jussi Halla-aho esitti kampanjansa aikana Ylen rahoituksen merkittävää supistamista nimenomaan ideologisin perustein.

Kun Yle sitten kertoi uusimpien rahoitusleikkausten jälkeen aloittavansa kahdet uudet vieraskieliset uutiset, näitä journalistisia päätöksiä riensi äänekkäästi moittimaan useampia puoluejohdon jäseniä.

Puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra ehätti jopa kummastelemaan, miten Yleisradiolla voi olla vielä varaa somalin- ja arabiankielisiin uutisiin. Tällaisia lausuntoja yksittäisten uutisohjelmien tarpeettomuudesta Suomessa ei ole totuttu ministereiltä kuulemaan – ei ainakaan julkisesti.

Kysymys siitä, kuka saa päättää Ylen rahoista ja saako Yle päättää ihan itse rahojensa käytöstä, ei ole kysymys perinteestä tai Ylen uskottavuudesta ja asemasta itsenäisenä ja riippumattomana journalistisena toimijana. Viime kädessä on kysymys siitä, lukeutuuko Suomi edelleen siihen vapaiden läntisten demokratioiden joukkoon, johon se on sotien jälkeen niin sinnikkäästi pyrkinyt. Noudatammeko jatkossakin käsivarren mitan periaatetta vai emmekö noudata?

Kuten Unkarissa on jo nähty, niin ainakaan EU- ja NATO-jäsenyys eivät tätä sellaisenaan takaa.