Työelämä

Kutsumustyö

Suoraan asiaan. Kirjoittaja ottaa kantaa.

Mikä saa ihmisen rakastamaan media-alaa niin paljon, että kulkee päivittäin Helsingin ydinkeskustasta Lahteen asti töihin pieneen paikallismediaan? Onko mitään omanarvontuntoa ihmisellä, joka on tehnyt töitä viisi vuotta tarvittaessa töihin kutsuttavana, eli käytännössä ”nollasopparilla”? Mikä saa päivystämään viikon kaikki yöt mahdollisia uutiskeikkoja sadan euron takia? Tällaista päivystystä huhutaan joillakin paikkakunnilla tehtävän ilmaiseksikin.

Toimittajan ammatin sanotaan olevan verissä. Se on kutsumustyötä, jonka aidot tekijät tunnistaa siitä, että he nuuskivat uutisaiheita vapaa-aikanaankin,
eivätkä koskaan sano: ”minua ei kiinnosta tämä aihe”, tai ”minä en tiedä tästä mitään, enkä siksi haluaisi tehdä tästä juttua.”

Media-alalle tullaan intohimosta toimittamaan, kuvaamaan tai editoimaan. Intohimon vuoksi ollaan valmiita tekemään ilmaisia harjoittelujaksoja ja millaisia sopimuksia tahansa. Alasta pidetään kynsin ja hampain kiinni.

Elämme vaikeita taloudellisia aikoja, eikä vähiten media-alalla. Yritykset, yhteisöt ja poliitikot pystyvät hoitamaan tiedottamisensa itsekin, sillä internet on keksitty. Se valtava massa teinejä, joka kerääntyi paikan päälle kun tunnettuja videobloggaajia oli esittäytymässä Hartwall-areenalla, puhuu puolestaan. Tiedottaminen on muuttunut.

Mediataloissa käydään jatkuvia yt- neuvotteluja. Ohjelmia lakkautetaan ja ihmisiä irtisanotaan. Toivoisin silti, ettei tämä johtaisi arvostuksen ja rahan puutteessa ihmisten kaltoinkohteluun. Eräs kollega totesi minulle vuosikymmeniä kestäneen uransa loppupuolella: ”Ei täällä kukaan ole ihminen, vaan numero listoilla pelkästään.”

Vaikka media-alan ihmiset rakastavat työtään ja alistuvat moneen, toivoisin kuitenkin, ettei se joh-taisi silmittömään hyväksikäyttöön tai täysin absurdeihin ratkaisuihin työnjaossa. Niilläkin ihmisillä, jotka ovat syntyneet rakastamaan media-alaa, on perheet elätettävänään. Ehkäpä heille – sen sijaan että käyttää heitä vuosikaudet puoli-ilmaisina tuuraajina – olisi parempi vain sanoa suoraan: ”Vaihda työtä, sillä toivoa ei enää ole.”

Miksi sitten media-alalla pysytään kaikesta tästä huolimatta niin itsepintaisesti? Vastaus tuli entiseltä kollegalta, joka oli vuosikausia tehnyt freelancetyötä, saanut aivoverenvuodon ja palannut työelämään, löysään hirteen: ”En mä tiedä, mitä muutakaan tekisin.”

Kirjoittaja on vapaa mediatoimittaja.