Urani toistaiseksi mieleenjäävin kömmähdys tapahtui, kun olin vasta aloittanut Yle Oulun toimittajana vuonna 2015 ja minut laitettiin juttukeikalle taidekoulun uusiin tiloihin.
Keikka oli sinänsä helppo, mutta työ oli uusi. Olin vielä epävarma laitteista ja siitä, miten toivottu pitkä radiojuttu kannattaisi parhaiten toteuttaa. Joutuisin myös itse ottamaan still-kuvaa, mikä ei ollut mukavuusalueellani.
Rehtori, Ulla nimeltään, oli tutustumiskierroksen aikana esitellyt minulle taidekoulun lehmäpatsaan. Senkin nimi oli Ulla. Ajattelin mennä helpoimman kautta ja pyytää rehtoria pönötyskuvaan patsaan viereen.
Suustani pyyntö lipsahti kuitenkin aivan väärässä muodossa. Pyysin, voisiko rehtori mennä kuvaan ”toisen lehmän kanssa”.
Puolikkaan sekunnin ajan ehdin toivoa, menisikö lipsahdukseni ohi tai teeskentelisikö haastateltava ainakin niin. Hän ei kuitenkaan päästänyt minua helpolla: ”Sanoitko minua juuri lehmäksi? Kerron tästä lähtien kaikille vierailijoille, että täällä kävi toimittaja, joka kutsui minua lehmäksi!”
Pahoittelin toki vuolaasti vahinkoani, mutta kuuroille korville. Onneksi haastateltava kuulosti kuitenkin enemmän huvittuneelta kuin aidosti loukkaantuneelta. Kesti hetken aikaa ennen kuin saimme molemmat koottua itsemme – minä häpeältäni, haastateltavani naurultaan.
Jos joku kollega on käynyt kyseisessä taidekoulussa, kuulen mielelläni, vieläkö tätä juttua kerrotaan siellä. Itse en ole uskaltanut tämän jälkeen taidekoululla vierailla.
Uusimmassa lehdessä
- Pitääkö journalismin valita puolensa, jotta maailma pelastuisi? Journalistin toimittaja Manu Haapalainen kysyi itseään viisaammilta.
- Marjaana Varmavuori haluaa saada ihmiset saman pöydän ääreen
- Paikallisen median pitää vaalia paikallista keskustelua
- Jobbet som lokalreporter gav otippat socialt trumfkort
