Tammikuun 22. päivänä 2026 Valkoinen talo julkaisi virallisella sosiaalisen median tilillään kuvan, jossa liittovaltion agentit taluttavat kansalaisoikeusjuristi Nekima Levy Armstrongia pois maahanmuutto- ja tullivirasto ICE:n vastaisesta mielenosoituksesta. Valkoisen talon versiossa Armstrong näyttää itkevän hillittömästi ja hänen kasvonsa ovat tuskan vääristämät.
Vain minuutteja aiemmin Yhdysvaltain turvallisuusministeri Kristi Noem oli jakanut tilanteesta toisen kuvan – siinä Armstrong esiintyy tyynenä ja rauhallisena. Useiden medioiden tekemät vertailut paljastivat nopeasti, että Valkoisen talon julkaisemaa kuvaa oli manipuloitu.
Kun toimittajat kysyivät kuvan aitoudesta, Valkoinen talo ei kiistänyt muokkausta. Sen sijaan lehdistötoimisto ohjasi toimittajat viestintäjohtajan sijaisen Kaelan Dorrin julkaisuun, jossa kysymys sivuutettiin toteamalla: ”Lainvalvonta jatkuu. Meemit jatkuvat.”
Meemit jatkuvat. Älä odota oikaisua. Älä odota häpeää. Älä odota, että kiinnijääminen muuttaa mitään. Muokattua kuvaa ei ole tarkoitettu todisteeksi. Tavoitteena on nolata vastustaja ja siirtyä eteenpäin.
Median tarttuminen väärennökseen ja siitä paljastusjutun tekeminen ei ole manipuloijalle tappio vaan voitto. Tässä asetelmassa journalismi alkaa tuntua kiusallisen naiivilta, jopa typerältä. Se yrittää pelata totuuden säännöillä kentällä, jolla vastapuoli on jo ajat sitten hylännyt ajatuksen kuvasta todisteena – tai todisteista ylipäätään.
Kun Brooklyn Beckham hiljattain syytti julkisesti perhettään avioliittonsa sabotoinnista, yleisö ei jäänyt odottamaan todisteita. Se valmisti ne itse: realistisia, tekoälyllä luotuja videoita ja kuvia, joissa Victoria Beckhamin tanssii häissä ”sopimattomasti”. Mitään todellista vastinetta tälle synteettiselle materiaalille ei löydy.
Videoita jaettiin, niistä tykättiin, niitä jalostettiin. Monet katsojat vaikuttivat ymmärtävän niiden olevan väärennöksiä, mutta se ei haitannut. Sisältö oli riittävän uskottavaa tyydyttääkseen yleisön uteliaisuuden, ja se riitti.
Suomessakin on saatu oma esimerkki siitä, mikä tätä ekosysteemiä ylläpitää. Joulukuussa 2025 Ylen verifiointitiimi jäljitti Facebook-sivujen verkoston, joka suoltaa synteettisiä Suomi-faktoja. Verkoston mukaan suomalaiset luokkahuoneet ovat kupolimallisia rakennuksia, joiden katot on tehty sammaleesta ja kauppojen ulkopuolella on sähkölämmitteisiä tolppia, jotta koirat voivat lämmitellä omistajien ollessa ostoksilla.
Kuvat ja väitteet olivat ovat tekoälyllä generoituja. Sivuja ylläpidetään suurelta osin Intiasta ja Pakistanista, ja niillä tehdään rahaa. Vuonna 2024 Facebookin emoyhtiö Meta maksoi Facebookin sisällöntuottajille maailmanlaajuisesti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria.
Materiaali on aggressiivisen harmitonta, iloista pohjoismaista maagista realismia, joka on suunniteltu leviämään. Laajempi vaikutus ei kuitenkaan ole harmiton. Kun alustat palkitsevat uskottavan kuuloisen hölynpölyn massatuotannon, ne vahvistavat informaatioympäristöä, jossa faktan ja fiktion raja hämärtyy.
Synteettisen sisällön yleistyminen on synnyttänyt myös uudenlaisen edun valehtelijoille. Oikeustieteilijät Bobby Chesney ja Danielle Citron kutsuvat tätä valehtelijan osingoksi: etu ei synny vakuuttavan väärennöksen luomisesta, vaan väärentämisen mahdollistamisesta.
Kun yleisö hyväksyy, että kuka tahansa voi helposti väärentää ääniä, kuvia ja videoita, häikäilemätön toimija voi leimata minkä tahansa epämiellyttävän todisteen kiistanalaiseksi. Hänen ei tarvitse todistaa sitä vääräksi, vaan hän voi vain väittää sitä tekoälyllä tehdyksi.
Syyskuussa 2025 Associated Press raportoi viraalivideosta, jossa joku näytti heittävän Valkoisen talon ikkunasta tavaroita. Presidentti Donald Trump kuittasi videon tekoälyllä tehdyksi, vaikka Valkoisen talon lehdistötiimi oli aiemmin todennut materiaalin olevan aitoa.
”Jos tapahtuu jotain todella pahaa, ehkä minun täytyy vain syyttää tekoälyä”, Trump totesi.
Tämän rinnalla Levy Armstrongin muokattu kuva saa toisen merkityksen. Se opettaa yleisölle esimerkin voimalla, että kuvia voi vääristellä ja siksi ne voi sivuuttaa olankohautuksella. Etenkin silloin, kun tapahtuu jotain todella pahaa.
Filosofi Hannah Arendt ymmärsi, mihin tämä tie johtaa. Kirjoittaessaan yli 70 vuotta sitten Euroopan luisumisesta totalitarismiin hän totesi, kuinka tällaisille järjestelmille hyödyllisin kansalainen ei ole vakaumuksellinen kiihkoilija, vaan uupunut epäilijä: ihminen, jolle ero toden ja valheen välillä ei enää merkitse mitään.
Propagandan saavutus ei ole yhden valheen istuttaminen, vaan totuuden alla olevan maaperän murentaminen – niin, että valheiden oikominen tuntuu epäolennaiselta eikä niiden paljastuminen muuta mitään.
Tätä väsymystä ruokkii tapa, jolla iso osa ihmisistä nykyään kuluttaa uutisensa. Sosiaalisen median virrassa journalismi on vain yksi ääni muiden joukossa. Siellä huomiosta kilpailevat viralliset lausunnot, huhut, parodia ja väärennökset.
Vaarana on, että selviytyäkseen tässä ympäristössä journalismi alkaa muistuttaa yhä enemmän kilpailijoitaan. Tekoälykuvituksiin ovat Suomessa turvautuneet esimerkiksi Demokraatti ja Verkkouutiset.
Toimittajien ammattilehti Press Gazette julkaisi hiljattain listan 50 väitetystä asiantuntijasta, joiden kommentteja oli siteerattu brittiläisissä sanomalehdissä, aikakauslehdissä ja verkkomedioissa yli tuhat kertaa, vaikka heidän olemassaolosta ei löytynyt mitään luotettavaa näyttöä.
Samaan aikaan tekoälyllä tuotettu moska matkii jo nyt uutisten muotoa. Lopputuloksena on tasapaksu sisältövirta, jota katsomme väsyneesti olkia kohauttaen: ehkä totta, ehkä ei. Valehtelija saa osinkonsa.
Peliä ei kuitenkaan ole menetetty. Viime viikkojen tapahtumat Minneapolisissa ovat muistuttaneet, että kuvilla ja videoilla on yhä voimaa puhkaista kyynisyyden kupla ja vaatia tilille tapahtumista, jotka valtaa pitävät mieluummin lakaisisivat maton alle.
Uusimmassa lehdessä
- Johtaisiko sota Suomessa itsesensuuriin? Ukrainan opit kertovat, mitä kriisi tarkoittaa toimituksille.
- Arkinen työkalu vai internet-ajan suurin mullistus? Mediatalot eivät halua myöhästyä AI-siirtymästä
- Median pitää korjata virheensä – ja päättäjien pitää luottaa mediaan
- Konsten att behålla kritisk distans även då du bastat med politiker