Saako toimittaja inhota uutistyötä?

Onko toimittaja huono toimittaja, jos ei piittaa skuupeista, uutisvoitoista, uutistapahtumista tai siteerauksista muussa mediassa? Tarkemmin sanottuna: Olenko minä huono toimittaja, koska en piittaa näistä asioista?

Olen miettinyt kysymystä kohta 30 vuotta eli ­koko työurani ajan. Aloitin urani Helsingin Sano­mien uutistoimituksessa, mutta siirryn nopeasti ensin viikko- ja sitten kuukausilehteen, kunnes lopulta kirjoitin tietokirjaa kolme vuotta.

Pärjäsin uutistyössä kohtuullisesti, mutta ­sieluni ei koskaan ollut siinä mukana. Inhosin tunnetta, että olen repäissyt nopeasti kasaan jotakin uutisen kaltaista, enkä mitenkään voi olla varma, ­olenko oikeasti ymmärtänyt tai kuvannut tapahtumaa ­oikein ja onko valitsemani näkökulma perusteltu.

Väistelin siis uutisdeskiä ja kirjoittelin sivummalla feature-artikkeleitani, kuten pitempiä, ajattomampia ja enemmän kerrontaan panostavia juttuja tuolloin kutsuttiin. Lopulta poistuin toimituksista 15 vuodeksi. Työskentelin osan ajasta vapaa­na toimittajana ja osan konsulttina.

Tämän vuoden alussa palasin ajankohtaisjournalismiin. Mutta onko minun kaltaiselleni toimittajalle tarvetta nykymediassa?

Poissaoloni aikana journalismin rytmi, työkalut, mittarit ja talous ovat kaikki muuttuneet. Kuten eräs työkaverini urani alkuvaiheilta äskettäin ­totesi: on tämä aika eri risteily kuin mille me aikoi­naan nousimme.

Onhan se. Uutismediassa julkaistaan skuuppeja ja tutkivaa journalismia tasolla, jollaista en urani alkuvaiheilta juuri muista. Toimittajien ammattitaito ja nopeus ovat nähdäkseni edenneet ja teknologia on luonut aivan uudet tietovarannot ja niiden kaivamisessa auttavat työkalut. Uutisnälkäkin on kenties vain kasvanut.

Toisaalta samaan aikaan juttujen tulva on luonut kaoottisen ilmapiirin, jossa määrä uhkaa hukut­taa alleen laadun.

Ihailen uutis- ja tutkivan journalismin toimittajien työtä. Rakennan oman työni usein heidän työnsä varaan, mutta yritän samalla luoda sen päälle jotakin lisää.

Uutisjournalismi kun ei silti vieläkään ole se, mikä minua todella puhuttelee.

Journalismin kuluttajana vilkuilen usein uutisista vain otsikot. Sen sijaan kiireessäkin pysähdyn juttuihin, joissa kirjoittaja tai puhuja kuljettaa minut monimutkaisen maailman läpi. Luen ja kuuntelen journalismia, jossa maailma otetaan vakavasti, mutta ei annettuna, ja jossa pohditaan ­tapahtumien, kehityskulkujen ja elämän todellista olemusta. Jossa ihmisen ääni on läsnä, ja joka keskustelee maailmasta kanssani.

Ihmisen ääni voi syntyä tekstin tai puheen sävystä – surumielisyydestä, viisaudesta, ­uteliaisuudesta, innostuksesta, älykkyydestä, huvittavuudesta, turhautuneisuudesta, rehellisyydestä. Tai se voi syntyä monimutkaisen asian avaamisesta ymmärrettävästi ja kiinnostavasti.

Vuosien varrella ja journalismin tulojen kadotessa tällaiselle journalismille on vain tuntunut olevan toimituksissa ja uutisvirrassa yhä vähemmän tilaa.

Kun itse kirjoitan juttujani, ajattelen usein ohjetta, jonka graduohjaajani minulle aikoinaan antoi: gradu on sitä, että ajattelet asiaa sadan sivun verran. Nyt juttuni ovat yleensä sitä, että ajattelen asiaa yhden jutun tai juttusarjan verran.

Onko tämä hyvä lähestyminen journalismiin? Ei varmastikaan uutistoimittajan mielestä. Muttaainakin alustavien yleisöreaktioiden perusteella ajattelisin, että journalismissa voisi olla jälleen ­tilaa myös tällaiselle työlle.

Tai ainakin pääsin näillä eväillä jälleen töihin. Ainakin toistaiseksi.