Yle-keskustelussa puhutaan vääristä asioista

Parlamentaarisen Yle-työryhmän työ jämähti keskikesällä, kun puolueet eivät päässeet tuloksista sopuun. Päättäjät jatkavat neuvotteluja elokuussa.

Ylen työntekijät toivovat, että sopu syntyisi kaikkien eduskuntaryhmien kesken. Ei ole kenenkään etu, jos päätösvalta ”eduskunnan radion” asioista valuu yksin hallitukselle. Se nakertaisi julkisen palvelun median riippumattomuutta. Lisää yleläisten tunnoista voit lukea tästä jutusta.

Pelkkien hallituspuolueiden kesken tehty sopu voisi myös tarkoittaa sitä, että leikkaukset olisivat odotettua rajummat. Esimakua hallituksen suhteesta median tukemiseen antavat oikeusministeriön aikeet poistaa JSN:n julkinen rahoitus kokonaan.

Surkean tilanteen hopeareunus voisi olla, jos se käynnistäisi fiksun keskustelun Ylen tehtävästä ja suomalaisesta mediapolitiikasta.

Onko keskustelua viritelty? Ei juurikaan.

Sen sijaan Yle-keskustelua on hallinnut se, ovatko yhtiön monimuotoisuustavoitteet vastoin ”perinteisen” journalismin periaatteita. Yksittäiset esimerkit tuottajien ohjeista etsiä juttuihin tietynlaisia haastateltavia on leimattu ”oudoiksi” – ikään kuin yhdessäkään toisessa toimituksessa ei koskaan olisi tuskailtu vaikkapa katugallupiin suostuneiden vastaajien yksipuolisuutta.

Erikoisin ajatus on, että haastateltavien tilastoiminen olisi jollain tapaa kummallista. Miten muuten toimitus voisi havaita, millaisia sokeita pisteitä sillä on? Vielä muutama vuosi sitten moni piti ongelmallisena, että naisia oli haasteltavista aina vain kolmannes.

Oman seurantansa perusteella Yle kertoo esimerkiksi pyrkivänsä puhuttelemaan aiempaa enemmän ihmisiä, jotka ovat käyneet vain peruskoulun tai toiseen asteen koulutuksen. Sama ryhmä luottaa uutisiin korkeasti koulutettuja vähemmän. Juuri heidät pitääkin saada uutisten pariin.

Monimuotoisuustavoitteiden kauhistelijat ovat osin samaa väkeä, joka toivoo Ylen rahoituksen merkittävää leikkaamista.

Olisi kuitenkin liian yksioikoista päätellä, että he haluavat kurittaa Yleä vain sisältölinjausten vuoksi. Esimerkiksi perussuomalaisia Yle-työryhmässä edustava kansanedustaja Joakim Vigelius on sanonut kannattavansa leikkauksia muun muassa siksi, että mediaa on markkinoilla kylliksi muutoinkin. Verovaroja siihen ei kannata nykymittakaavassa käyttää. Vigeliuksen mukaan ”perusmuotoinen” julkinen palvelu – eräänlainen yövartija-Yle – riittäisi.

Kyse on siis ideologisesta valinnasta – siitä, luottaako markkinoiden hoitavan Ylen lukuisat laissa määritellyt tehtävät. Niitä ovat esimerkiksi kansanvallan tukeminen, monipuolisen tiedon, mielipiteiden, keskustelujen ja vuorovaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen sekä vähemmistö- ja erityisryhmien ohjelmatarjonnasta huolehtiminen.

Listaus antaa vihjeitä siitä, miksi vahvan ja laadukkaan julkisen palvelun median rahoittamiselle on lukuisia erittäin hyviä syitä. Esimerkiksi vuonna 2021 julkaistun kansainvälisen tutkimuksen mukaan vahvan yleisradiotoiminnan maissa myös demokratia on vahva.

Viime vuosina markkinat eivät ole kunnostautuneet etenkään moniäänisen journalismin parhaana turvana. Kilpailussa kansainvälisten some- ja viihdejättien kanssa kotimaiset mediayhtiöt ovat heikoilla.

Yleä käsittelevää somekeskustelua ovat leimanneet väärinymmärtäminen, epäluulo, eripura ja sekoilu. Se todistaa jälleen, miten helposti melko pienikin asia mutkistuu ja karkaa somessa raiteiltaan – ja miksi journalismia tarvitaan suhteuttamaan asiat, tarjoamaan luotettavaa tietoa.

Maailmalta meitä vaanivat isommat uhat – informaatiovaikuttaminen ja ääriliikkeet. Nyt ei olisi oikea aika leikata journalismista, Ylestä.