Opiskelijat valtasivat syys- ja lokakuussa yli 40 oppilaitosta eri puolilla Suomea. Mielenosoituksilla he vastustivat Petteri Orpon (kok.) hallituksen suunnittelemia leikkauksia opiskelijoiden sosiaaliturvaan.
Osa journalistiopiskelijoista ei uskaltanut osallistua valtauksiin tulevan ammattinsa vuoksi. Hallituksen toimia vastustava leiriytyminen kampuksella herätti kysymyksen: missä menevät toimittajan poliittisen osallistumisen rajat?
Keskustelu toimittajien puolueettomuudesta on iänikuinen. Nuorten toimittajien sukupolvi on kuitenkin kasvanut maailmaan, jossa poliittinen kannanotto ei ole kovin iso asia. Poliittista kannanottoa voi olla meemin jakaminen Instagramissa, eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien tai ilmastotoimien kannattaminen ei ole erityisen radikaalia.
Jyväskylän yliopiston tänä vuonna julkaiseman raportin mukaan toimittajista erityisesti nuoret ja naiset suvaitsevat aiempaa enemmän ei-puoluepoliittista aktiivisuutta ja kantaaottavuutta, vaikka käsitys neutraalin ja analyyttisen vahtikoiran roolista on edelleen vahva. Puolueista halutaan edelleen pysyä etäällä.
Millainen on siis yhteiskunnallisesti suuntautuneen toimittajasukupolven dilemma?
Tekemässäni 16 vastaajan kyselyssä opiskelijat Tampereelta ja Jyväskylästä kertoivat nimettömästi, miten tuleva toimittajan ammatti on vaikuttanut heidän poliittiseen toimintaansa. Vastausten mukaan toimittajaopiskelijat vetäytyvät mielenosoituksissa uutiskuvista, välttelevät raportoimassa olevia kollegoita tai pukevat aurinkolasit päähän. Osa vastaajista kirjoitti vetäytyneensä poliittisesta toiminnasta lähes kokonaan opintojen alettua.
”Olen tietoisesti jättänyt kaikenlaisen julkisen poliittisen toiminnan pois elämästäni. Etenkin viimekesäinen nuoren toimittajan maalitus on jäänyt mieleen.”
”Varon julkisesti ilmaisemasta kantaani esimerkiksi puolueisiin tai poliittisiin teemoihin tai oikeastaan yhtään mihinkään.”
”Harkitsen hyvin tarkkaan, mikä on sellainen mielenilmaus, johon toimittajana voin osallistua.”
Useat vastaajat pelkäävät esimerkiksi joutuvansa tunnistetuksi, mikä voisi johtaa esimerkiksi ongelmiin työpaikalla tai yleisön vihaan. Opiskelijat pohtivat esimerkiksi oman uskottavuutensa murenemista sekä maalittamisen riskiä. Eräs vastaaja myös ihmetteli, miten jotkut opiskelijakollegat uskalsivat osallistua näkyvästi yliopistovaltaukseen.
Yliopiston valtaus on julkisessa keskustelussa mielletty vasemmistolaiseksi liikkeeksi, ja kyselyn vastaajat näkivätkin erityisesti hallitusta kritisoivat mielenilmaukset vaarallisina verrattuna esimerkiksi Pride-kulkueeseen tai ilmastoasioista puhumiseen. Yksi opiskelija arveli, että ketään ei haittaa, jos hän ”mesoaa sateenkaarioikeuksien tai pakolaisten puolesta”, sillä hän arveli työnantajansa arvojen olevan samat kuin itsellään.
Pelon ja ahdistuksen tunteista huolimatta monet opiskelijat kyseenalaistivat täydellisen puolueettomuuden ihanteen. Puolueettomuus tuntuu teennäiseltä ja poliittisten mielipiteiden piilottaminen turhalta, sillä lähes jokainen toimittaja äänestää vaaleissa, eikä mielenosoitukseen osallistumatta jättäminen tee ihmisestä neutraalia. Juuri hallituksen kritisointi nähtiin kuitenkin sopimattomana. Vastauksissa toistuivat epävarmuus rajoista ja seurauksista sekä ristiriitaiset tunteet oikeuksista ja ammattivelvoitteista.
Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho ymmärtää opiskelijoiden huolen. Toimitukset ovat saaneet kritiikkiä puolueellisuudesta läpi historian. Aho sanoo, että toimitusten on aina epäilty olevan jonkun puolueen, aatteen tai arvon puolella.
Ahon mukaan rajanveto eri roolien välillä ei ole helppoa. Kohtuullisten opiskeluympäristöjen ja resurssien vaatiminen ei kuitenkaan ole erityisen poliittinen kannanotto. Aho muistuttaa, että opiskeluun liittyvien etujen ajaminen on myös tieteen ja luotettavan tiedon puolustamista, ja on sinänsä hyvä asia, mutta kantansa voi ilmaista monin eri tavoin.
“Voit vaatia parempia oloja opiskelijoille, mutta jos kyltissäsi lukee, että ‘ministerin pää pitää katkaista’ tai ‘hallitus alas’ ja se näkyy uutiskuvissa tai sosiaalisessa mediassa, niin niin se voi vaikuttaa uskottavuuteesi journalistina.”
Eräs opiskelija toivoi, että voisi ottaa toimittajan nimikkeen viideltä iltapäivällä pois hartioiltaan ja mennä mielenosoitukseen. Ahon mielestä olisi suotavaa pysyä suhteellisen neutraalina myös vapaa-ajalla. Esimerkiksi Elokapinaan osallistuminen voisi aiheuttaa yleisössä epäluuloa. Journalismin uskottavuutta yritetään nykyään murentaa monelta taholta, ja Aho antaisi mahdollisimman vähän eväitä journalismin epäilijöille.
“Luottamuksen säilyttämiseksi ei ole järkevää ryhtyä aktivistiksi työpäivän jälkeen. Jos osallistut illalla aktiivisesti mielenosoitukseen ja seuraavana päivänä kirjoitat aiheesta uutistekstiä, se voi varmasti herättää lukijoissa epäluuloa. Mediaa kritisoidaan muutenkin näinä aikoina puolueellisuudesta, joten ei kannata antaa epäilyille yhtään lisää aihetta.”
Toimittaja voi vapaa-ajallaan puolustaa lähikoulua, opintotukea tai kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen oikeutta avioliittoon, mutta Ahon mukaan on eri asia, jos esiintyy julkisesti jonkun tietyn aatteen puolesta.
“Poliitikko päättää, tukeeko vai vastustaako vaikkapa lähikoulua. Journalistin tehtävä on raportoida poliitikon tekemistä päätöksistä eikä itse julkisesti kertoa, kannattaako vai vastustaako käsillä olevaa asiaa.”
Journalismin pariin hakeutuvat ihmiset ovat aina halunneet tehdä maailmasta paremman paikan. Silti journalistin ja aktiivisen vaikuttajan roolit pitää erottaa toisistaan. Aho kannustaa opiskelijoita miettimään, haluavatko he vaikuttaa politiikkaan vai toimia journalistina.
“Jos haluat vaikuttaa poliittisesti, silloin journalismi ei ole oikea tie. Tai sitten voi hakeutua esimerkiksi puoluelehteen töihin.”
Aho kannustaa opiskelijoita miettimään myös sitä, kannattaako hakeutua työhön, jossa joutuu uutisoimaan omaa aatemaailmaansa ja arvojaan vastaan. Jos esimerkiksi vastustaa aktiivisesti turkistarhausta tai on muuten aktiivinen poliittisesti, tausta tulee ennen pitkää ilmi ja se vaikuttaa toimittajan luotettavuuteen yleisön silmissä.
“Olisi vaikea ajatella, että politiikan toimitukseen edes haluttaisiin palkata poliittisesti aktiivista toimittajaa. On virheajatus, että toimittajana voisit edistää omia vasemmistolaisia tai oikeistolaisia arvoja journalismin keinoin.”
Aho muistuttaa, että journalistin ammattitaitoon kuuluu se, että voi kirjoittaa asiasta kuin asiasta neutraalin uutisen, vaikka aihe olisi omien mielipiteiden vastainen. Hänen mukaansa monet toimittajat varmasti pystyvätkin tähän.
“Journalistin ensisijainen tehtävä ei ole vaikuttaa vaan raportoida. Luottamuksen säilyttäminen on elintärkeää, sillä jos sen menettää, menee kaikki.”
Haastattelin erästä valtauksessa tiiviisti mukana ollutta toimittajaopiskelijaa. Hän kokee, että voisi kirjoittaa jutun valtauksesta, jos voisi tekstissä tuoda esille suhteensa valtaukseen ja oman roolinsa sen järjestämisessä. Hänen mukaansa toimittaja voi hyvin osallistua mielenilmaukseen, mutta sidonnaisuudet käsiteltävään asiaan tulee vähintään tiedostaa. Hän tietää useita toimittajaopiskelijoita, jotka ovat sanoneet suoraan, etteivät uskalla osallistua yliopiston valtaukseen ammattinsa takia.
”Näen ongelmallisena ajattelutavan, että perustavanlaatuisten oikeuksien toteuttamista tulisi rajoittaa objektiivisuuden nimissä.”, hän sanoo.
”Olen huomannut, että journalistin poliittinen toiminta koetaan yleensä ongelmalliseksi vain niissä tapauksissa, kun hänen mielipiteensä poikkeavat valtavirtanäkemyksistä. Luulen, että nähtäisiin ongelmattomana, jos menisin puhujaksi EK:n tilaisuuteen tai toistelisin näkökulmakirjoituksessa velkapuhetta.”
Haastateltava tietää, että jotkut lukijat voisivat hyökätä sekä hänen itsensä että hänen työnantajansa kimppuun. Uhka maalittamisesta tai iso palautevyöry on myös iso syy sille, miksi hän ei esiinny tässä jutussa nimellään.
Valtaukseen osallistunut opiskelija jakaa kyselyyn vastanneiden opiskelijoiden ajatukset siitä, että jokaisella toimittajalla on poliittiset mielipiteet, tulivatpa ne ilmi tai eivät. Hän ei kuitenkaan kannata ajatusta puoluekantojen julkistamisesta, koska puoluekannat eivät välttämättä kerro kaikkea ihmisen näkemyksistä ja lähtökohdista. Journalismin tulisi aina pyrkiä rehellisyyteen ja läpinäkyvyyteen omista sidoksistaan ja poliittisista näkemyksistään, myös silloin, kun näkemykset edustavat valtavirtaa. Näin yleisö voisi arvioida kirjoitettua juttua ja sen objektiivisuutta.
Opiskelija on pohtinut itse aiemmin paljonkin omia rajojaan ja vältellyt poliittista osallistumista ja mielipiteiden ilmaisua. Mahdolliset reaktiot ja seuraukset ovat ahdistaneet.
”Olen ajatellut, että jos mielipiteet eivät ole aivan tietynlaisia, niin on parempi pitää suunsa kiinni”, hän kertoo.
”Viime vuosina olen kuitenkin ruvennut miettimään, miksi minun pitäisi olla hiljaa, kun usein journalismissa saa puhua ihan vapaasti talousoikeistolaisten ja keskiluokkaisten arvojen puolesta ilman mitään seurauksia.”
Hän pitää kohtuuttomana, että vastuu objektiivisuuden esittämisestä sysätään yksittäisten toimittajien hartioille mediatalojen sijaan. Mediatalojen tulisi ottaa julkisuudessa keskusteleva rooli ja tehdä linjauksia etenkin mediavastaisen liikehdinnän yleistyessä, sekä seistä omien toimittajiensa takana.
Opiskelijasta yleisön vihervasemmistosyytöksille ei kannata vain nauraa, vaan olisi hyvä pohtia, mistä esimerkiksi jatkuva pilkka kumpuaa. Hänestä toimitusten kannattaisi pysähtyä miettimään, ketä journalismi puhuttelee ja kenen äänellä puhutaan, ja mitä moniäänisyys lopulta oikeasti tarkoittaa.
”Se kritiikki kertoo siitä, että ihmiset kokevat, että journalismi esittää olevansa jotain muuta kuin se on.”
Kysyin muutamilta opiskelijoita työllistävien medioiden päätoimittajilta mielipiteitä sekä käytäntöjä aiheeseen liittyen. Lähetin haastattelupyynnöt Aamulehdelle, Keskisuomalaiselle ja Helsingin Sanomille ja Ylelle. Vain Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen vastasi kysymyksiini.
Jokinen ei usko, että yliopiston valtaaminen aiheuttaisi ongelmia opiskelijoille työelämässä.
”Vanhankin valtaajista joka toisesta taisi tulla toimittaja ja lopuista poliitikkoja. Yhteiskunnallinen aktiivisuus on positiivinen asia”, Jokinen kirjoittaa sähköpostitse.
Jokisen mukaan kannattaa silti harkita, millaiseen poliittiseen toimintaan osallistuu. Hän kirjoittaa, että näkyvä osallistuminen voi rajoittaa omaa journalistista toimintavapautta, koska osallistuminen jäävää toimittajan pois tiettyjen asioiden uutisoinnista. Lisäksi on huomioitava, että joissain tapauksissa työlainsäädännön lojaliteettivelvollisuus voi tulla vastaan, ja digitaalinen muisti on ikuinen, kuten uutiskesä 2023 on osoittanut. Lisäksi toiminnan tyyli ja tapa voivat olla ratkaisevia tekijöitä. Esimerkiksi kansalaistottelemattomuudessa lain rikkominen on toimittajalle vakava asia.
”Aihe on hankala, sillä vastakkain ovat yksilön perusvapauksiin kuuluvat asiat ja oikeudet ja toisaalta tiedotusvälineen ja journalismin puolueettomuuteen liittyvät isot periaatteet. Näiden välille on vain haettava tasapaino. Tarvitaan yleistä ohjeistusta, mutta välillä näitä asioita on mietittävä tapauskohtaisesti”, hän kirjoittaa.
Ylellä on toimittajilleen someohjeeet, joissa korostetaan omaa harkintaa. Ohjeissa esimerkiksi ohjeistetaan ottamaan huomioon kansalaisoikeuksien käytössä oman toiminnan vaikutukset sekä välttämään oman sekä yhtiön luotettavuuden vaarantamista. Lisäksi ohjeiden mukaan yleläiset noudattavat erityistä harkintaa sosiaalisessa mediassa toimiessaan, esimerkiksi työnantajaan tai työyhteisöön liittyvienkysymyksien kommentoinnissa. Jokisen mukaan kyseisillä ohjeistuksilla pärjää jo pitkälle.
Jokinen on Ahon kanssa samoilla linjoilla ”eväiden” antamisessa. Hänestä varovaisuus ja harkinta ovat hyveitä, ja nykyajan politisoitunut ilmapiiri laittaa toimittajat melkoisen luupin alle. Hänestä Ylellä on selkeät perusperiaatteet, joiden pohjalta on helppo keskustella.
”Ehdottomia ohjeita tai määräyksiä vieroksun. Harmaa alue on aika laaja. Pidän ohjeistustamme kuitenkin hyvänä, ja sillä pärjää sekä toimituksessa että yleisön kanssa.”
Uusimmassa lehdessä
- Kohu arabiankielisistä uutisista kuumensi repivän Yle-rahoituskeskustelun. Uutisankkuri Esraa Ismaeel on seurannut keskustelua ihmeissään.
- Sinuhe Wallinheimo kiinnostui kaupallisen median ahdingosta ja hakeutui Ylen hallintoneuvoston johtoon. Läheiset välit Vesa-Pekka Kangaskorpeen ovat hänelle arka paikka.
- Kulttuurin leikkaukset hukkaavat ammattitaitoa peruuttamattomasti
